maanantaina, joulukuuta 1

Ikinä

Jaksa,          jaksa,
kirjoita sanoja,
r a k k a u d e s ta
 ja vihasta,
elämänjanoisesta 
t u s k a s t a
älä luovuta
tai anna sen vajota
koskaan.

torstaina, lokakuuta 16

Mikään ei koskaan kuin ennen

Kaikki on vitun hyvin,
mutta mikään ei ikinä niin kuin pitäisi.

Mä näen palasia sun elämästä mun tietokoneen ruudulla. Mulla on ikävä sua. En haluais, mutta niin se vain on. Ei olla puhuttu yli puoleen vuoteen. En tunne sua enää ollenkaa. Joskus tunsin sut paremmin kuin ketään muuta ikinä. Paremmin kuin itseni. Mitäköhän sulle edes kuuluu?

Täytit toissapäivänä vuosia. Muistan sen viime vuonna. Sä nukuit aamulla mun asunnon sohvalla krapulassa. Mä lupasin siellä baarissa, että en anna sun tehdä mitään tyhmää. Ja aamulla neljän aikaan mä katselin sun nukkuvaa selkää.

Mä makasin toissa yönä auton takakontin päällä. Mä katselin mun hengitystä ilmassa ja taivaalla tanssivia revontulia. Mä muistelin uuttavuotta. Me ajettiin sitä samaa tietä. Sä näit ensimmäistä kertaa ikinä revontulia. Ja sä olit niin innoissasi niistä.

Miten kaikki menikään niin väärin?

tiistaina, syyskuuta 30

Ei farmariautoa

Meistä kumpikaan ei ollut sitä farmariauto, kultainennoutaja ja kolme lasta -tyyppiä. Se toinen oli. Mä tahdoin öisin tanssia sateessa. Mennä nukkumaan vasta aamulla. Maalata yöllä kellaritasossa tauluja, juoden pahaa viiniä sun kanssa. Sä valvoit usein mun kanssa öitä. Tai, ethän sä ollut mun luona. Mutta sä laitoit mulle aina viestiä. Tiesti, että olisin hereillä.

En ole saanut unta pitkiin aikoihin. Viimeksi yli 5 vuotta sitten. Silloin sä olit mun vierellä. Pitelit mua sun  käsillä. Mä tuijotan mun huoneen puista kattoa. Se on vähän viisto oikealle. Joskus mä nukahdan aamuyöllä. Joskus vasta aamulla. Tai sitten mä havahdun herätyskellon tappavaan ääneen ja tajuan, etten nukkunut viimekään yönä. Kuinka kauan mä voin jatkaa näin?

Mä olen aina rakastanut öitä. 

sunnuntaina, elokuuta 31

Pihakeinuajatuksia

Mä istun öisin puisessa pihakeinussa ja katselen taivasta. Mä katselen pilvien riekaleita ja tähtiä. Samalla mä muistelen kaikkia niitä ihmisiä, joihin takerruin, joista en osannu päästää irti, ja joista päästin liian helposti. Mä muistelen niitä iltoja. Mä muistelen minua ja sinua. Mä muistelen myös sitä toista ja niitä ystäviä. Niitä, joista ois kannattanu pitää kii ja niitä, joihin ei ois koskaan pitäny tutustuu.

Mä mietin niitä ihmisiä, joille olen kertonut itsestäni paljon. Ehkä jopa liikaa. Enkä ole koskaan nähnyt heitä paitsi kuvissa. Mä olen kertonut niille elämäni tärkeimmästä miehestä, siitä, josta en osannut päästää irti ja siitä, ketä en osannut oikeasti rakastaa. Mä olen kertonut niille samoja asioita, kuin teille. En kaikkea, vain hieman pinnalta. Enkä mä aiokaan kertoa. En halua pilata tätä.

Mä en osaa puhua ihmisille mun tunteista. Mä en osaa luoda kauniita sanoja mun huulilta. Mutta mä osaan kirjoittaa niistä. Ehkä siksi mä rakastan niin paljon käsiä. 

tiistaina, elokuuta 26

Tuntematon

Kuinka monta kertaa
täytyy uskaltaa
hypätä tuntemattomaan

      ennenkuin joku ottaa vastaan?

lauantaina, elokuuta 23

Öitä

Ajoin viime yönä niitä hiekkateitä, joita joskus ajettiin yhdessä. Katselin auringonlaskua ja sen jälkeen nousevaa sumua, kun ajoin niiden peltojen ohi. Pysähdyin sen kapean tien reunaan, jonne jäätiin aina juttelemaan mukavia. Tupakkataukoja.

Väistelin tiellä pomppivia pupuja, näin kaksi autoa ja kuuntelin vanhaa musiikkia. Muistatko kuinka me laulettii yhdessä humalassa niitä lauluja? Mulla on ikävä niitä aikoja, sitä epävireistä laulua. Ja nyt mä pyyhin silmäkulmasta kyyneleita. Meidän muistoja.

Käännyin sinne rantaan, jossa jouduttiin työntämään sun autoa. Se taisi haluta jo eläkkeelle, mutta ei me annettu sen haitata. Silloinkin me vaan naurettiin, vaikka kello oli jo neljä aamulla. Hiivittiin sun vanhempien luo nukkumaan. Hyviä aikoja.

Muisteletkohan sä koskaan minua? Muistatko niitä lauluja ja teitä? Muistatko niitä auringonlaskuja? Sä olit mun paras ystävä. Ehkä sä et edes kaipaa mua enää.

torstaina, elokuuta 21

Verta ja kyyneleitä lavuaarissa

Seison vessassa. Syljen verta valkoiseen käsienpesualtaaseen. Huuhtelen hammasharjan hanan alla ja purskutan jääkylmällä vedellä. Kumarrun altaan päälle ja syljen veden kohti lavuaarissa olevaa tummaa aukkoa. Yritän vangita jäistä vettä käsiini ja huuhdella naamani sillä.

Nostan katseeni ylemmäs ja tuijotan itseäni peilistä. Tummanpunaiset hiukset, pieni arpi vasemmassa poskipäässä. Vihreät silmät ja hieman kesällä päivettynyt iho. Oikea korva vasempaan ylempänä ja lähes huomaamattoman vino nenä. Kyynel vasemmassa silmäkulmassa, valumassa poskea pitkin ja tipahtamassa leualta valkeaan altaaseen.

Milloin kaikki meni taas pieleen? Milloin musta tuli taas onneton? Takerrun lähes kuolleisiin muistoihin ja öisin hukun omaan itkuuni. Mä tahtoisin vain pois täältä. Jonnekin kauas, missä kukaan ei muistuttais mua susta ja hänestä. Ja niistä muista. Jonnekin, missä saisin hengittää ilman, että tunnen tukehtuvani. 

perjantaina, elokuuta 8

Kauniita

Oon aina pitänyt teenjuojia kauniina. Enkä nyt tarkoita nättiä naamaa tai hienoja vaatteita, vaan sisäistä kauneutta. Oon pitänyt niitä persoonallisina, herkkinä tulkitsijoina. En tiedä miksi. Ei kahvinjuojista tule samanlaista tunnetta. Vain teenjuojista.

Mikä ylipäätään määrittää kauniin ihmisen? Mun mielestä herkät ihmiset on kauniita. Mun mielestä kirjoilevat ja huutavat siat on kauniita. Mä en enää edes tiedä, mikä on kaunista. Mä olen ihan sekaisin. Rakastan kaikkia, mutta en rakasta ketään.

Mun mielestä tupakointi on kaunista. Siitä huolimatta mä yritän saada kaikki mun läheiset lopettamaan tupakoinnin. Salaa toivon, ettei niin kävisi, mutta sitten taas kaduttaa ja toivon toisin. Koska keuhkosyöpä ja ruskeat hampaat ei ole kaunista.

Mä inhoan teetä.


ps. käyttääkö joku teistä tumbrl -nimistä sivustoa? jos joku myöntää, paljastakaa itsenne. minäkin käytän nyt: http://forenoon-nightmare.tumblr.com/

tiistaina, heinäkuuta 29

Kirjailija

Tiedättekö, minusta piti tulla kirjailija.

Sellainen, joka istuu terassilla vanhassa nojatuolissa, savuke kädessään juoden viskiä vain vanha tietokone seuranaan. Lasipöydällä olisi viskipullo, lasi ja ympäriinsä lojuvia papereita. Hetkiä, luonnoksia, elämiä. Vanha kultainennoutaja makaisi tuolin vieressä nukkuen, kun sade rummuttelisi hiljaa terassin kattoa ja tuuli tulisi sisään avonaisista seinistä.

Eikä minun olisi tarvinnut olla kuuluisa. Ei kaiken olisi tarvinnut olla helppoa. Luomisen tuska on niin piinaavan kaunista. Se on niin kiehtovaa, niin vaarallista ja niin tappavaa, että sitä tahtoo vain lisää ja lisää. Se on kuin rakkaus. Se kiduttaa, orjuuttaa ja raiskaa, kuin routa kevään ensimmäiset kukat, mutta silti se on niin kaunis.

Heräisin aamupäivällä painajaiseen. Keittäisin pannullisen vahvaa kahvia ja joisin sitä mustana, selaten aamulehden, vaikka en sen asioista olisikaan kiinnostunut. Kävelisin pöytää ympäri kahvikupin kanssa. Joisin liikaa ja hakisin lähikaupasta iltamyöhällä tupakkaa, istuen jälleen aamuyölle asti miettien elämää, sinua, meitä, joita ei koskaan ollutkaan.

Minusta piti tulla kirjailija. Luulin niin jo pikkutyttönä. Mutta asiat eivät aina mene niinkuin pitäisi. Koskaan.

sunnuntaina, heinäkuuta 27

Rauhallinen

En muista milloin viimeksi olen kirjoittanut sinusta.
Liian pitkä aika sitten.
Mutta muistan, kun kirjoitin sinusta ensimmäisen kerran.
Emme ole nähneetkään kuukausiin.
Ja silti kaikki on ennallaan.

Tuijotan sun selkää huoneen toisella puolella. 
Milloinkohan viimeksi olen saanut katsella nukkuvaa sinua
kello 4 aamulla?

En edes muista.


Olet niin kaunis. 
Hengität ilmaa keuhkoihisi. 
Sisään. 
Ulos. 
Uudelleen. 

Enkä tahtoisi nukahtaa. 

Voisin vain jäädä siihen,
katselemaan hitaasti hengityksesi tahdissa liikkuvaa selkääsi.

 Ja en tahdo, että lähdet koskaan.

Voitaisiinko olla aina näin?
Sukeltaa laiturilta tummaan veteen ja katsella lähestyvää myrskyä. 
Istua kuistilla aamukahvilla, selaten viime viikkoisia lehtiä. 
Katsella hitaasti pöydällä palavia kynttilöitä.

Mitä me tehtiin väärin viimeksi?
Osataanko me välttää se nyt?

En tiedä.
Mutta sä tulet aina olemaan mulle se ainoa,
jonka kanssa haluan herätä aamulla
ja juoda kahvia kuistilla.

Ja ei.
En rakasta häntä vieläkään.

keskiviikkona, heinäkuuta 23

Miksi en voi olla hauska?

Haluaisin kirjoittaa hauskasti. Niin, että te nauraisitte. Mutta mistä mä kirjoittaisin? Voin kirjoittaa siitä, miten lapsellisen katkera mä oon. Miten kliseinen ja romanttinen hölmö mä oon. Voin kirjoittaa siitä, miten keksin kaikelle huonoja tekosyitä, jotka ei oo totta.

Mä voisin kirjoittaa siitä, mitä kaikkea tein tänään, voisin kertoa siitä hassusta miehestä, jolla on kuusimetrinen parta, ja joka ajelee sillä sähkömopolla tosi lujaa. Voisin kertoa siitä miehestä, joka seisoi edessäni kitskajonossa ja halusi välttämättä maksaa 50 senttiä enemmän kahvista, kuin olisi tarvinnut.

Ja niinhän mä juuri tein. Mutta ei kukaan naura. Mä en tiedä, miksen mä osaa kirjoittaa kauniisti. Niin, että siitä tulee kaunis olo. Hyvä mieli. Niin, että ihmiset naurais. Tai saattaahan joku nauraa, mistä mä sen tietäisin. Ja sitten on ne, jotka itkee.

Kirjoitan myöhemmin, nyt en osaa.
En ymmärrä mitään.
En tunne mitään.

En osaa

                                                          En osaa kirjoittaa.
En osaa ajatella.                                                          
                                                          En osaa unohtaa.
En osaa muistella.                                                          


                              Ajatukseni kimpoilevat. 
                                                                    Ping. 
                                                                    Ne törmäilevät toisiinsa ja hajoavat. 
                                                                                                                             Kräks.       

Huutoja. 
Hiljaisuus.

Lattialla palasina
                     onni,                        
                           elämä,                            
                                 ikuisuus.                              

Ota,
omista,
hajota.

Hyvästi.

En tiedä.

keskiviikkona, heinäkuuta 9

Kuinka tässä kävi taas näin?

Olen rakastunut. Olen rakastunut tuntemattomaan. Olen rakastunut haaveeseen, mielikuvaan. Olen rakastunut poikaan. Komeaan, mukavaan, hauskaan ihmiseen. Enkä edes tunne häntä. En yhtään. Onko häntä edes olemassa? Onko hän totta? En tiedä.

Tiedän, ettei tästä tule mitään. Tiedän, ettei rakkaus kestä, eikä hän tule koskaan olemaan minun. Mutta silti aion olla onnellinen. Nauttia tästä, rakastaa häntä ja elää nyt. Huominen on huomenna ja tulevaisuus jossain kaukana. Nyt tahdon vain elää, hengittää ja rakastaa, vaikken oikeasti tiedä edes ketä!

Voitte pitää minua hulluna, hölmönä tai naiivina romantikkona, eikä se haittaa, sillä sellainenhan minä olen.

sunnuntaina, heinäkuuta 6

Neutraalia.

Mä oon normaali. Hieman haikea, pessimistinen, surumielinen ja sininen. Niin, joo, sininen. Ei niin taideta sanoa Suomessa. Mutta jenkit sanoo niin. Ja se kuulostaa niin kauniilta. Ja sen takia mäkin nyt käytän sitä, vaikkein ehkä sais. Ja silti mä oon normaali. Se ei tee musta erityistä, erilaista tai erikoista. Ja missään ei ole mitään järkeä. Ei minussakaan. Ja se on normaalia. 

Mut osaan mä myös hymyillä ja nauraa, olla onnellinen. Eikä siihen ees tarvita paljoo. Vain ihmisiä. Tai edes yksi. Joku, joka tekee onnelliseksi. Mutta sitten se lähtee. Kukaan ei säily ikuisesti. Kaikki lähtee, jonka jälkeen on vain hiljaisuus. Hiljaisuus, joka muistuttaa siitä, miten kaunis haikeus on. Miten kauniisti kyyneleet kimaltavat lakanoiden yllä.

Sitten joskus kaikki on vaan tyhjää. Mä en tiedä mitä sanoa, mitä tehdä. En osaa hymyillä, nauraa enkä itkeä. Mä vain istun tietokoneen tyhjä ruutu mun edessä, kirjoitan sanan, ehkä toisenkin, ennen kuin pyyhin kaiken pois. Mä en halua nähdä ketään, mutta en halua olla yksin. Toisaalta, sillä ei edes ole väliä. Mikään ei tunnu tärkeältä, mutta mikään ei ole turhaa. Kaikki on harmaata. Neutraalia.

maanantaina, kesäkuuta 30

Voisin kertoa kauniita valheita

Voisin kertoa teille rakkaudesta. Tai toisesta. Ja myös siitä kolmannesta, joka ei koskaan kadonnut, jota ei koskaan ollut, mutta joka oli aina, ja on yhä. Voisin kertoa siitä, jota en enää muista. Tai siitä, jota yhä rakastan. Voisin kertoa siitä, jota en ole nähnyt vuosiin. Mutta olen tehnyt niin jo monta kertaa. Yritän laskea niitä kertoja, mutta olen jo tippunut laskuista. 

Voisin kertoa teille päivästäni. Siitä, kuinka olen maannut sängyssä kymmenen tuntia hereillä ja kuunnellut vuosikymmenien takaista musiikkia. Voisin kertoa, kuinka olen itkenyt, nauranut ja maannut hiljaa koko päivän. Voisin kertoa lakanoideni värin ja vaatteista, jotka roikkuvat puisen penkin selkänojalla.

Voisin kertoa teille jotain uutta. Voisin kertoa, että työkaverillani on tapana vaihtaa työpaita työhuoneen takahuoneessa, jonka vuoksi tiedän, että hänellä on kaunis vartalo. Voisin kertoa, että lääkärin vastaanottohuoneessa on ruman väriset seinät. Voisin kertoa rakastavani pahvilaatikoiden tuoksua. Mutta mitä järkeä siinä olisi?

Voisin kertoa teille siitä yhdestä kaverista. Siitä, jota en ole nähnyt vuosiin. En ikinä oikeastaan tuntenut häntä, mutta ikävöin häntä yhä. Voisin kertoa siitä toisesta kaverista. Siitä, joka oli minulle kuin sisar, mutta jokin meni pieleen, eikä mitään ole enää jäljellä. Voisin kertoa myös siitä kaverista, jonka löysin. Tai siitä, jonka luo palaan aina uudelleen. joka on minulle kuin oma veli.

Voisin kertoa kauniita valheita. Sellaisia, jotka tekisivät minusta kauniimman. Tästä elämästä. Mutta en aio tehdä sitä. Voisin väittää olleeni matkoilla. Matkustaneeni maailman ympäri. Mutta se olisi valetta. Oikeasti olen köyhä opiskelija, joka vain yrittää hakea töitä ja elää nyt. Enkä osaa oikeastaan sitäkään. Elän menneessä. Elän tulevassa. Elän missä vain muualla, paitsi täällä, nyt, tässä.

Voisin kertoa teille maista, joissa en ole ollut. Viineistä, joita en juonut ja ihmisistä, joita en tavannut. Voisin kertoa teille öistä, joita en valvonut; aamuista, joita en elänyt ja rakkaudesta, jota en kokenut. Voisin kertoa elämästä, jota en ole elänyt. Mutta en tee niin. Kerron teille rakastamistani ihmisistä, nukutuista aamuista, valvotuista öistä ja maasta, jossa elän. Kerron teille elämästä. Ja vaikka en osaakaan tehdä sitä nyt, vaikka tämä postaus onkin vain pieni pala pääni kaaoksesta, teen sen vielä joskus. Kerron vielä joskus sen kaiken.

sunnuntaina, kesäkuuta 29

Mitä sinulle kuuluu?

En ole kirjoittanut yhteen, kahteen, kolmeen, liian moneen päivään. En ole saanut ajatuksiani kirjaimiksi, sanoiksi, lauseiksi. Tahtoisin kuuluttaa koko maailmalle, että olen maailman onnellisin ihminen. Rakastunut, rakastettu. Mutta eihän se tietenkään niin ole. En ole rakastunut muihin kuin teihin ja mustaan kahviin työpaikan takahuoneessa. En ole rakastunut muuhun kuin sateen ropinaan ja vapaa-aamuihin, kun saa vain maata vuoteessa ja katsoa auringon valossa tanssivia pölyhiukkasia. Vaikka en ole aamuihminen, rakastan aamuja. Mutta vain, jos saan vain maata ja kuunnella hiljaisuuden ääniä.

Haluaisin tavata uusia ihmisiä ja rakastua heidän tuoksuihinsa. Haluaisin matkustaa yksin junassa, kauas täältä, ja haaveilla maisemien juostessa ohitse. Haluaisin tuntea liikkeen, joka vie minua eteenpäin ja nukahtaa sen syleilyyn. Tunnen jääneeni paikoilleen. Jumittuneeni tähän pikkukylään. Sen vanhoihin kyläkauppoihin ja homeiseen, suljettuun baariin. Sen kuolleeseen leikkikenttään, jonka keinujen alla kasvaa ruohoa. Haluaisin matkustaa sinne. Tavata teidät ja rakastua teihin. Kirjoittaa sinulle runon rakkaudesta ja nauraa.


      Mitä teille kuuluu?

keskiviikkona, kesäkuuta 11

En osaa kirjoittaa kauniisti.

En osaa enää kirjoittaa kauniisti.

Laitan vain sanoja paperille. Niistä muodostuu lauseita. Tarina.

Mutta se ei ole yhtenäinen. Se on repaleinen kuin palapeli, jonka paloja ei ole painottu kunnolla kiinni. Kuvan voi hahmottaa, jos oikein yrittää, mutta mikään ei ole selvää.

Se on kuin vesivärimaalaus, joka on maalattu liian märällä pensselillä. Maalaus, jonka värit sekoittuvat ja rajat eivät ole tarkkoja. Se valuu taulukankaalta lattialle ja sotkee maalaajansa. Olen sen peitossa, enkä tiedä mitä tehdä, kun värit karkaavat ja liukenevat maahan.

Ajatukseni risteilevät päässäni ja törmäävät toisiinsa, kuin autot rikkinäisissä liikennevaloissa. Tunnen itseni liikennettä valvovaksi poliisiksi, jonka päälle syljetään, ja joka joutuu väistelemään vihaisia yliajajia. Kaikki noudattavat valoja, sydäntäni, jotka ovat sekaisin, eivätkä kuuntele järjenääntäni. Yritän väistellä ympäriltäni tulevia iskuja, mutta olen liian hidas. Jään niiden alle, en jaksa nousta. Vajoan.

                       Antakaa anteeksi.
                       Lupaan selvittää tämän.
                       Lupaan selvittää pääni
                                         ja korjata liikennevalot.





Haluatteko kysyä jotain? En tiedä. Ihmiset tekevät postauksia, joihin muut laittavat hankalia ja helppoja kysymyksiä. Tahdotteko te kysyä? En tiedä, osaanko vastata, mutta voin yrittää. 

keskiviikkona, kesäkuuta 4

maanantaina, toukokuuta 26

Karjala takaisin

     Ei voitettu 
     Karjalaa takaisin. 
     Ei hetkekskään,
     mutta kuitenkin. 

Suomi pelasi hienosti. Oon yhä sitä mieltä. Oon perinteinen suomalainen. Tuomaripeli. Mut mitä väliä sillä on, mitä mieltä mä oon?

Ajattelen sekavasti. Tai sitten en ollenkaan. En tiedä, kumpi on parempi vaihtoehto. Oon tosi väsynytkin. Ollu koko kevään. Onneks kohta on kesä, vaikka en pääsekään lomailemaan. Saan sentään pari päivää huilata. Hukuttaa mun ajatuksia blogiarkistoon. Ja ehkä julkaistakin niitä. Mietin välillä, että oottekohan te siellä. Mutta kai te ootte. Ehkä tekin ajattelette sekavasti, tai ette ollenkaan. Mut enhän mä tiedä.

           Hyvää yötä. 

tiistaina, toukokuuta 20

Opin vain, jos on pakko.

Mä istun vaan puupenkillä luokan nurkassa. Monesti siellä on ne äänekkäät. Ne joita ei kiinnosta. Tai oli ennen. Sillon, kun niidenkin oli pakko lukea kirjoja. Nyt ne tekee koulussa jotain muuta.

Mä oli  joskus se kovaääninen. Mutta nyt mä oon vaa  hiljaa. Odotan, kirjoitan sanoja ruutuvihkoon ja vastaan kaikkeen "en tiedä", vaikka tietäisinkin. 

Onnea kaikille ylioppineille. Ja niillekin, jotka vähän alioppivat ja saavat pitää lakkia vain humalassa bussipysäkillä laulaessaan ja hukuttaessaan suruaan kotiviinaan. Itse taidan oppia vain sen, mikä on pakko. Ja elämään.

Minusta

          Olen kirjoittanu
                   kymmeniä postauksia
                sinusta.


                              Nyt on vuoroni
                                            kirjoittaa
                                     vain minusta.


      Rakastan olla yksin kotona
                          ja vihaan puolituttuja
           joiden seurassa on ahdistava olla.


                             Pidän maitosuklaasta
                                          salmiakkijäätelöstä
                                     ja jääteestä.


                     Rakastan kesäöitä laiturilla,
                                            ja auringonnousuja
                                vaikka vihaan aamuja.
                       (tai oikeastaan heräämistä aamuisin)


         Rakastan raikkaita tuoksuja,
                                 kuten puhtaita lakanoita
                     ja sateen jälkeista pihamaata.


     En ymmärrä liian viisaita ihmisiä,
                      jotka muistavat ulkoa kirjoja,
               mutta unohtavat elää.


                          Inhoan myös ihmisiä,
                                            jotka eivät arvosta
                                       erilaisuutta.


Rakastan yhä sinua,
          vaikka siitä on jo vuosia,
    enkä edes tahdo unohtaa.


                                Olen jääräpäinen,
                                           ailahtelevainen
                                                 ja pessimistinen.


                Rakastan runoutta
                                 ja kauniita sanoja
                            salassa.


                                         En ole kertonut,
                                                     enkä aiokaan,
                                                    kellekään.

perjantaina, toukokuuta 16

Mitä me mistään tiietään?

En oo kirjoittanut pitkään aikaan. Ei oo ollu aikaa. Enkä oo tiennyt, mistä kirjottaisin. En taida tietää mistään mitään. Haluisin vaan nukkuu. Paljon. Kuukauden.

Tahtosin olla ihastunu. Tahdon muistaa sen tunteen vatsanpohjalla. Mutta kun ei ole ketään, kehen ihastua. Voisinko ihastuu suhun?

Oon muuten koulussa. Istun pyörivällä pikkupenkillä ja kirjoittelen sanoja ruutuvihkoon. Vääriä sanoja. Runoja. Opettaja kysyy jotain. Kuulen vaan mun nimen. "En tiiä." Automaattinen reaktio. Oikee vastaus ois "ei kiinnosta."

Mitä ne ees tietää elämästä? Ne on koko ikänsä vaan opiskellu tai opettanu. Mut silti ne ei opeta mitään oikeesti tärkeetä. Kuten miten elää. Tai sanoo, että rakastan sua.

sunnuntaina, toukokuuta 4

Runotyttö

            Ja kaiken tämän jälkeen
            olen vain se pieni nuhruinen runotyttö, 
            joka halusi vain rakastaa 
            ja olla rakastettu.
                             
                      Ah, kuinka kliseisen kaunista.

sunnuntaina, maaliskuuta 16

Olen ollut onnellinen

              Olen ollut yksin kotona monta päivää.

              Olen kirjoittanut sanoja ja lauseita paperille.
              Olen laittanut puhelimen äänettömälle
                       ja unohtanut mikä on sosiaalinen media.

              Olen tanssinut huoneesta toiseen,
              vaikken edes osaa tanssia.
              Olen nauranut ja laulanut muuallakin
              kuin yksin suihkussa.

              Olen ostanut hyvää suklaata,
              vastoin lääkärin neuvoja
                       ja nauranut yksin yössä.

              Olen jättänyt hiukset takkuun
              ja oven lukkoon.
              Olen maannut lattialla,
              matkaten muistoon.


keskiviikkona, maaliskuuta 12

Hiljainen pako

                       Hiljaisuus
                              voi toisinaan olla
                         ainut pakotiesi
                       todellisuudesta

tiistaina, maaliskuuta 11

Sanoja vain

                       Voisin kirjoittaa
                       sanoja
                            rakkaudesta.

                       Mutta valehtelisin vain
                       sillä enhän tiedä
                                     siitä
                           mitään.

Tyttö omasta maailmasta

Sotkuiset       hiukset
aurinkoraitoja selässä.
Vihkon           kannet
lauseita        täynnä.


Hiljaiset     huulet        
muistoja   silmissä.        
Tatuoidut     hetket        
ikuisesti  mielessä.        


            Huudot          kuulet
            et ole siinä hetkessä.
            Ennen   kuin   huomaat
            olet  taas  menneessä.

Omassa maailmassa.

tiistaina, maaliskuuta 4

Liian hyvää suklaata

                    Yksi maailman tärkein mies.
                    Kaksi palaa liian hyvää suklaata.
                    Kolme hiljaista tuntia.
                    Neljä kaiken kertovaa sanaa:
                           Ei. En rakasta häntä.

                       Kuinka voin jatkaa yksin?

lauantaina, maaliskuuta 1

Hengitys

                     Tuntuuko sinusta koskaan,
                     Että tukehtuisit omaan
                                   hengitykseesi?

tiistaina, helmikuuta 25

Silly boy ja hölmö tyttö

Se oli syksyä. Kiipesimme kalliolle, jotta näkisimme kauemmas. Jotta näkisimme kaiken. Totuuden. Nousimme ylemmäs, jotta näkisimme puiden yläpuolelle. Jotta näkisimme kauneuden. Elämän. Ja kaiken sen karun harmauden keskeltä minä löysin kauneutta. Kauneutta, josta sinä et ymmärtänyt mitään. "Silly boy." Enkä tahtonut selittää. Halusin pitää sen kaiken kauneuden itselläni. Se oli minun. Vain minun. Eikä se haitannut sinua. Sinä näit vain miljoona syytä hypätä kalliolta. Sukeltaa tummaan veteen. Ja minua pelotti. Pelotti, ettet nousisi pintaan. Että sukeltaisit liian syvälle. Onneksi et tehnyt sitä. Onneksi jäit viereeni istumaan.

   Kun nyt myöhemmin mietin sitä, toivon, että olisin hypännyt kanssasi. Ottanut elämästä kaiken irti. Ottanut sinut. Jäänyt aamulla viereesi, enkä hiipinyt kotiin. Ja vaikka emme tehneet lupauksia, tunsin oloni petetyksi. Mutta et sinä pettänyt minua. Petin itse itseni. Hölmö tyttö. Ja miljoonakaksikymmentäkolme kertaa olen sinut sen jälkeen nähnyt. Mutta kertaakaan en sanonut sanaakaan. Kuinka muka voisin? Kuinka muka voisin sen jälkeen katsoa silmiin? Ja sinä vain nyökäytät päätäsi tervehdyksen merkiksi. Tervehdyksen - ja hyvästien. Ja siksi meistä ei koskaan tullut me. Eikä koskaan tulekaan. Tyhmä tyttö. Miksi et tarttunut onneen?

maanantaina, helmikuuta 24

Yksi kolmekymmentäneljä

                    Helmikuu
                    2014
                    Maanantai
                    Yksi kolmekymmentäneljä.

                    Sataa vettä.
                    Hengitän.
                    Haaveilen.

                    Aikainen herätys
                    aamulla
                    kuusi kolmekymmentä.

                    Mutta onko sillä mitään merkitystä?
                    Millään.

sunnuntaina, helmikuuta 23

Leijonakuninkaita

                   Koreita, äänekkäitä harjakaulaisia.
                   Onnenkantamoisten tänne tuomia.
                   Taitoa, rakkautta, intohimoa.

                   Kiitos  8
                   hyvää matkaa
                   muista lopettaa
                        ajoissa.

                   Ja koko suomi laulaa,
                   kuin juoppo bussipysäkillä.

                   Tanssii torilla.
                           Yksin.
                         Yhdessä.

sunnuntaina, tammikuuta 12

Hoikasta alipainoiseksi

Jälkeesi on tapahtunut vaikka mitä. Olen opetellut peilin edessä sanomaan 'rakastan', olen opetellut elämään jälleen yksin ja antamaan itselleni anteeksi. Olen opetellut kuiskaamaan kauniita sanoja. Olen opetellut taistelemaan, pitämään kiinni.

Olen laihtunut. Jälkeesi hoikasta tuli alipainoinen. Ei se ollut koskaan tarkoitukseni.  Niin siinä vain pääsi käymään. Ensimmäisenä viikkona en syönyt oikeastaan mitään. Seuraavana alkoi surusyöminen ja sitten ruokamäärät ovat olleet melko normaalit.

Ehkä laihtuminen johtui itkemisestä. Entä jos olinkin rakennettu vain kyyneleistä. Mutta miksi oikein itkin? Minähän se hänet hylkäsin.  Tyhmä tyttö! Ja miksi? Koska pelkäsin? Koska olin itse niin rikki? Hän olisi voinut tehdä minusta ehjän. Onnellisen. Eikä minun olisi tarvinnut enää pelätä. Ei olisi tarvinnut pelätä kipua. Ei yksinäisyyttä.

Mutta ei yksinäisyys ollut se, mitä pelkäsin. Pelkäsin, että jonain päivänä heräisit tajuten, etten olekaan se, mitä halusit. Etten olekaan se, mitä oikeasti rakastit. Se, kenen kanssa haluaisit aina elää. Se, kenen vierestä tahtoisit aamulla herätä. Olisin vain tyhjät kasvot liikenteen seassa, odottamassa sinua bussipysäkillä. Olisin vain varjo rakkaudesta, jota aina odotit.

Eikä vika koskaan ollutkaan sinussa.
Eikä minussa.



Vika oli aina  m e i s s ä.


lauantaina, tammikuuta 11

Aamulla yhdeksän aikaan

Istuit siinä pöydän äärellä. Nojasit seinään ja selitit jostain hienoista sivistyssanoista, politiikasta ja kulttuurista. En edes tiennyt, miksi olit siinä. Mielestäni aamuyhdeksän oli outo aika yllätysvierailulle. En edes tiennyt, että olit tulossa. Kuulin vain äänesi eteisestä ja siinä minä sitten olin. Istumassa keittiönpöydän äärellä yöpuvussa, unta vielä silmissäni.

Näytin varmaan tyhmältä istuessani vastapäätä sinua. Pidin kahvikupista kaksin käsin, kuin se yrittäisi karata. Hymyilin ja katsoin sinua. Näin kuinka suusi liikkui, naurahdit ja silmäsi loistivat kuin lapsella. En ymmärtänyt sanaakaan, mitä sanoit, mutta olin silti onnellinen. Kuin voisin olla siinä aina. Joka aamu.

Ei, älkää käsittäkö väärin. En ollut rakastunut häneen. En missään nimessä. En silloin, en nyt, enkä varmaan koskaan tulevaisuudessakaan. Siitä huolimatta hän oli se mies, jonka kanssa tahdoin viettää loppu elämäni. En tuntenut minkäänlaista seksuaalista vetoa häntä kohtaa. En edes pienen pientä kipinää. Vain helppoutta, aitoutta ja keveyttä. Ei haitannut, etten ymmärtänyt mistä hän puhui. Hän tiesi sen, mutta silti hän jaksoi selittää niistä hienoista asioista, silmät kiiluen kuin pienellä lapsella.

 Olisitkohan siinä aina?