sunnuntaina, tammikuuta 12

Hoikasta alipainoiseksi

Jälkeesi on tapahtunut vaikka mitä. Olen opetellut peilin edessä sanomaan 'rakastan', olen opetellut elämään jälleen yksin ja antamaan itselleni anteeksi. Olen opetellut kuiskaamaan kauniita sanoja. Olen opetellut taistelemaan, pitämään kiinni.

Olen laihtunut. Jälkeesi hoikasta tuli alipainoinen. Ei se ollut koskaan tarkoitukseni.  Niin siinä vain pääsi käymään. Ensimmäisenä viikkona en syönyt oikeastaan mitään. Seuraavana alkoi surusyöminen ja sitten ruokamäärät ovat olleet melko normaalit.

Ehkä laihtuminen johtui itkemisestä. Entä jos olinkin rakennettu vain kyyneleistä. Mutta miksi oikein itkin? Minähän se hänet hylkäsin.  Tyhmä tyttö! Ja miksi? Koska pelkäsin? Koska olin itse niin rikki? Hän olisi voinut tehdä minusta ehjän. Onnellisen. Eikä minun olisi tarvinnut enää pelätä. Ei olisi tarvinnut pelätä kipua. Ei yksinäisyyttä.

Mutta ei yksinäisyys ollut se, mitä pelkäsin. Pelkäsin, että jonain päivänä heräisit tajuten, etten olekaan se, mitä halusit. Etten olekaan se, mitä oikeasti rakastit. Se, kenen kanssa haluaisit aina elää. Se, kenen vierestä tahtoisit aamulla herätä. Olisin vain tyhjät kasvot liikenteen seassa, odottamassa sinua bussipysäkillä. Olisin vain varjo rakkaudesta, jota aina odotit.

Eikä vika koskaan ollutkaan sinussa.
Eikä minussa.



Vika oli aina  m e i s s ä.


lauantaina, tammikuuta 11

Aamulla yhdeksän aikaan

Istuit siinä pöydän äärellä. Nojasit seinään ja selitit jostain hienoista sivistyssanoista, politiikasta ja kulttuurista. En edes tiennyt, miksi olit siinä. Mielestäni aamuyhdeksän oli outo aika yllätysvierailulle. En edes tiennyt, että olit tulossa. Kuulin vain äänesi eteisestä ja siinä minä sitten olin. Istumassa keittiönpöydän äärellä yöpuvussa, unta vielä silmissäni.

Näytin varmaan tyhmältä istuessani vastapäätä sinua. Pidin kahvikupista kaksin käsin, kuin se yrittäisi karata. Hymyilin ja katsoin sinua. Näin kuinka suusi liikkui, naurahdit ja silmäsi loistivat kuin lapsella. En ymmärtänyt sanaakaan, mitä sanoit, mutta olin silti onnellinen. Kuin voisin olla siinä aina. Joka aamu.

Ei, älkää käsittäkö väärin. En ollut rakastunut häneen. En missään nimessä. En silloin, en nyt, enkä varmaan koskaan tulevaisuudessakaan. Siitä huolimatta hän oli se mies, jonka kanssa tahdoin viettää loppu elämäni. En tuntenut minkäänlaista seksuaalista vetoa häntä kohtaa. En edes pienen pientä kipinää. Vain helppoutta, aitoutta ja keveyttä. Ei haitannut, etten ymmärtänyt mistä hän puhui. Hän tiesi sen, mutta silti hän jaksoi selittää niistä hienoista asioista, silmät kiiluen kuin pienellä lapsella.

 Olisitkohan siinä aina?