Jälkeesi on tapahtunut vaikka mitä. Olen opetellut peilin edessä sanomaan 'rakastan', olen opetellut elämään jälleen yksin ja antamaan itselleni anteeksi. Olen opetellut kuiskaamaan kauniita sanoja. Olen opetellut taistelemaan, pitämään kiinni.
Olen laihtunut. Jälkeesi hoikasta tuli alipainoinen. Ei se ollut koskaan tarkoitukseni. Niin siinä vain pääsi käymään. Ensimmäisenä viikkona en syönyt oikeastaan mitään. Seuraavana alkoi surusyöminen ja sitten ruokamäärät ovat olleet melko normaalit.
Ehkä laihtuminen johtui itkemisestä. Entä jos olinkin rakennettu vain kyyneleistä. Mutta miksi oikein itkin? Minähän se hänet hylkäsin. Tyhmä tyttö! Ja miksi? Koska pelkäsin? Koska olin itse niin rikki? Hän olisi voinut tehdä minusta ehjän. Onnellisen. Eikä minun olisi tarvinnut enää pelätä. Ei olisi tarvinnut pelätä kipua. Ei yksinäisyyttä.
Mutta ei yksinäisyys ollut se, mitä pelkäsin. Pelkäsin, että jonain päivänä heräisit tajuten, etten olekaan se, mitä halusit. Etten olekaan se, mitä oikeasti rakastit. Se, kenen kanssa haluaisit aina elää. Se, kenen vierestä tahtoisit aamulla herätä. Olisin vain tyhjät kasvot liikenteen seassa, odottamassa sinua bussipysäkillä. Olisin vain varjo rakkaudesta, jota aina odotit.
Eikä vika koskaan ollutkaan sinussa.
Vika oli aina m e i s s ä.