maanantaina, kesäkuuta 30

Voisin kertoa kauniita valheita

Voisin kertoa teille rakkaudesta. Tai toisesta. Ja myös siitä kolmannesta, joka ei koskaan kadonnut, jota ei koskaan ollut, mutta joka oli aina, ja on yhä. Voisin kertoa siitä, jota en enää muista. Tai siitä, jota yhä rakastan. Voisin kertoa siitä, jota en ole nähnyt vuosiin. Mutta olen tehnyt niin jo monta kertaa. Yritän laskea niitä kertoja, mutta olen jo tippunut laskuista. 

Voisin kertoa teille päivästäni. Siitä, kuinka olen maannut sängyssä kymmenen tuntia hereillä ja kuunnellut vuosikymmenien takaista musiikkia. Voisin kertoa, kuinka olen itkenyt, nauranut ja maannut hiljaa koko päivän. Voisin kertoa lakanoideni värin ja vaatteista, jotka roikkuvat puisen penkin selkänojalla.

Voisin kertoa teille jotain uutta. Voisin kertoa, että työkaverillani on tapana vaihtaa työpaita työhuoneen takahuoneessa, jonka vuoksi tiedän, että hänellä on kaunis vartalo. Voisin kertoa, että lääkärin vastaanottohuoneessa on ruman väriset seinät. Voisin kertoa rakastavani pahvilaatikoiden tuoksua. Mutta mitä järkeä siinä olisi?

Voisin kertoa teille siitä yhdestä kaverista. Siitä, jota en ole nähnyt vuosiin. En ikinä oikeastaan tuntenut häntä, mutta ikävöin häntä yhä. Voisin kertoa siitä toisesta kaverista. Siitä, joka oli minulle kuin sisar, mutta jokin meni pieleen, eikä mitään ole enää jäljellä. Voisin kertoa myös siitä kaverista, jonka löysin. Tai siitä, jonka luo palaan aina uudelleen. joka on minulle kuin oma veli.

Voisin kertoa kauniita valheita. Sellaisia, jotka tekisivät minusta kauniimman. Tästä elämästä. Mutta en aio tehdä sitä. Voisin väittää olleeni matkoilla. Matkustaneeni maailman ympäri. Mutta se olisi valetta. Oikeasti olen köyhä opiskelija, joka vain yrittää hakea töitä ja elää nyt. Enkä osaa oikeastaan sitäkään. Elän menneessä. Elän tulevassa. Elän missä vain muualla, paitsi täällä, nyt, tässä.

Voisin kertoa teille maista, joissa en ole ollut. Viineistä, joita en juonut ja ihmisistä, joita en tavannut. Voisin kertoa teille öistä, joita en valvonut; aamuista, joita en elänyt ja rakkaudesta, jota en kokenut. Voisin kertoa elämästä, jota en ole elänyt. Mutta en tee niin. Kerron teille rakastamistani ihmisistä, nukutuista aamuista, valvotuista öistä ja maasta, jossa elän. Kerron teille elämästä. Ja vaikka en osaakaan tehdä sitä nyt, vaikka tämä postaus onkin vain pieni pala pääni kaaoksesta, teen sen vielä joskus. Kerron vielä joskus sen kaiken.

sunnuntaina, kesäkuuta 29

Mitä sinulle kuuluu?

En ole kirjoittanut yhteen, kahteen, kolmeen, liian moneen päivään. En ole saanut ajatuksiani kirjaimiksi, sanoiksi, lauseiksi. Tahtoisin kuuluttaa koko maailmalle, että olen maailman onnellisin ihminen. Rakastunut, rakastettu. Mutta eihän se tietenkään niin ole. En ole rakastunut muihin kuin teihin ja mustaan kahviin työpaikan takahuoneessa. En ole rakastunut muuhun kuin sateen ropinaan ja vapaa-aamuihin, kun saa vain maata vuoteessa ja katsoa auringon valossa tanssivia pölyhiukkasia. Vaikka en ole aamuihminen, rakastan aamuja. Mutta vain, jos saan vain maata ja kuunnella hiljaisuuden ääniä.

Haluaisin tavata uusia ihmisiä ja rakastua heidän tuoksuihinsa. Haluaisin matkustaa yksin junassa, kauas täältä, ja haaveilla maisemien juostessa ohitse. Haluaisin tuntea liikkeen, joka vie minua eteenpäin ja nukahtaa sen syleilyyn. Tunnen jääneeni paikoilleen. Jumittuneeni tähän pikkukylään. Sen vanhoihin kyläkauppoihin ja homeiseen, suljettuun baariin. Sen kuolleeseen leikkikenttään, jonka keinujen alla kasvaa ruohoa. Haluaisin matkustaa sinne. Tavata teidät ja rakastua teihin. Kirjoittaa sinulle runon rakkaudesta ja nauraa.


      Mitä teille kuuluu?

keskiviikkona, kesäkuuta 11

En osaa kirjoittaa kauniisti.

En osaa enää kirjoittaa kauniisti.

Laitan vain sanoja paperille. Niistä muodostuu lauseita. Tarina.

Mutta se ei ole yhtenäinen. Se on repaleinen kuin palapeli, jonka paloja ei ole painottu kunnolla kiinni. Kuvan voi hahmottaa, jos oikein yrittää, mutta mikään ei ole selvää.

Se on kuin vesivärimaalaus, joka on maalattu liian märällä pensselillä. Maalaus, jonka värit sekoittuvat ja rajat eivät ole tarkkoja. Se valuu taulukankaalta lattialle ja sotkee maalaajansa. Olen sen peitossa, enkä tiedä mitä tehdä, kun värit karkaavat ja liukenevat maahan.

Ajatukseni risteilevät päässäni ja törmäävät toisiinsa, kuin autot rikkinäisissä liikennevaloissa. Tunnen itseni liikennettä valvovaksi poliisiksi, jonka päälle syljetään, ja joka joutuu väistelemään vihaisia yliajajia. Kaikki noudattavat valoja, sydäntäni, jotka ovat sekaisin, eivätkä kuuntele järjenääntäni. Yritän väistellä ympäriltäni tulevia iskuja, mutta olen liian hidas. Jään niiden alle, en jaksa nousta. Vajoan.

                       Antakaa anteeksi.
                       Lupaan selvittää tämän.
                       Lupaan selvittää pääni
                                         ja korjata liikennevalot.





Haluatteko kysyä jotain? En tiedä. Ihmiset tekevät postauksia, joihin muut laittavat hankalia ja helppoja kysymyksiä. Tahdotteko te kysyä? En tiedä, osaanko vastata, mutta voin yrittää. 

keskiviikkona, kesäkuuta 4