Kirjailija

Tiedättekö, minusta piti tulla kirjailija.

Sellainen, joka istuu terassilla vanhassa nojatuolissa, savuke kädessään juoden viskiä vain vanha tietokone seuranaan. Lasipöydällä olisi viskipullo, lasi ja ympäriinsä lojuvia papereita. Hetkiä, luonnoksia, elämiä. Vanha kultainennoutaja makaisi tuolin vieressä nukkuen, kun sade rummuttelisi hiljaa terassin kattoa ja tuuli tulisi sisään avonaisista seinistä.

Eikä minun olisi tarvinnut olla kuuluisa. Ei kaiken olisi tarvinnut olla helppoa. Luomisen tuska on niin piinaavan kaunista. Se on niin kiehtovaa, niin vaarallista ja niin tappavaa, että sitä tahtoo vain lisää ja lisää. Se on kuin rakkaus. Se kiduttaa, orjuuttaa ja raiskaa, kuin routa kevään ensimmäiset kukat, mutta silti se on niin kaunis.

Heräisin aamupäivällä painajaiseen. Keittäisin pannullisen vahvaa kahvia ja joisin sitä mustana, selaten aamulehden, vaikka en sen asioista olisikaan kiinnostunut. Kävelisin pöytää ympäri kahvikupin kanssa. Joisin liikaa ja hakisin lähikaupasta iltamyöhällä tupakkaa, istuen jälleen aamuyölle asti miettien elämää, sinua, meitä, joita ei koskaan ollutkaan.

Minusta piti tulla kirjailija. Luulin niin jo pikkutyttönä. Mutta asiat eivät aina mene niinkuin pitäisi. Koskaan.

Rauhallinen

En muista milloin viimeksi olen kirjoittanut sinusta.

Liian pitkä aika sitten.

Mutta muistan, kun kirjoitin sinusta ensimmäisen kerran.

Emme ole nähneetkään kuukausiin.

Ja silti kaikki on ennallaan.

Tuijotan sun selkää huoneen toisella puolella. 

Milloinkohan viimeksi olen saanut katsella nukkuvaa sinua

kello 4 aamulla?

En edes muista.

Olet niin kaunis. 

Hengität ilmaa keuhkoihisi. 

Sisään. 

Ulos. 

Uudelleen. 

Enkä tahtoisi nukahtaa. 

Voisin vain jäädä siihen,

katselemaan hitaasti hengityksesi tahdissa liikkuvaa selkääsi.

 Ja en tahdo, että lähdet koskaan.

Voitaisiinko olla aina näin?

Sukeltaa laiturilta tummaan veteen ja katsella lähestyvää myrskyä. 

Istua kuistilla aamukahvilla, selaten viime viikkoisia lehtiä. 

Katsella hitaasti pöydällä palavia kynttilöitä.

Mitä me tehtiin väärin viimeksi?

Osataanko me välttää se nyt?

En tiedä.

Mutta sä tulet aina olemaan mulle se ainoa,

jonka kanssa haluan herätä aamulla

ja juoda kahvia kuistilla.

Ja ei.

En rakasta häntä vieläkään.

Miksi en voi olla hauska?

Haluaisin kirjoittaa hauskasti. Niin, että te nauraisitte. Mutta mistä mä kirjoittaisin? Voin kirjoittaa siitä, miten lapsellisen katkera mä oon. Miten kliseinen ja romanttinen hölmö mä oon. Voin kirjoittaa siitä, miten keksin kaikelle huonoja tekosyitä, jotka ei oo totta.

Mä voisin kirjoittaa siitä, mitä kaikkea tein tänään, voisin kertoa siitä hassusta miehestä, jolla on kuusimetrinen parta, ja joka ajelee sillä sähkömopolla tosi lujaa. Voisin kertoa siitä miehestä, joka seisoi edessäni kitskajonossa ja halusi välttämättä maksaa 50 senttiä enemmän kahvista, kuin olisi tarvinnut.

Ja niinhän mä juuri tein. Mutta ei kukaan naura. Mä en tiedä, miksen mä osaa kirjoittaa kauniisti. Niin, että siitä tulee kaunis olo. Hyvä mieli. Niin, että ihmiset naurais. Tai saattaahan joku nauraa, mistä mä sen tietäisin. Ja sitten on ne, jotka itkee.

Kirjoitan myöhemmin, nyt en osaa.
En ymmärrä mitään.
En tunne mitään.

En osaa

                                                          En osaa kirjoittaa.

En osaa ajatella.                                                          

                                                          En osaa unohtaa.

En osaa muistella.                                                          

                              Ajatukseni kimpoilevat. 

                                                                    Ping. 

                                                                    Ne törmäilevät toisiinsa ja hajoavat. 

                                                                                                                             Kräks.       

Huutoja. 

Hiljaisuus.

Lattialla palasina

                     onni,                        

                           elämä,                            

                                 ikuisuus.                              

Ota,

omista,

hajota.

Hyvästi.

En tiedä.

Kuinka tässä kävi taas näin?

Olen rakastunut. Olen rakastunut tuntemattomaan. Olen rakastunut haaveeseen, mielikuvaan. Olen rakastunut poikaan. Komeaan, mukavaan, hauskaan ihmiseen. Enkä edes tunne häntä. En yhtään. Onko häntä edes olemassa? Onko hän totta? En tiedä.

Tiedän, ettei tästä tule mitään. Tiedän, ettei rakkaus kestä, eikä hän tule koskaan olemaan minun. Mutta silti aion olla onnellinen. Nauttia tästä, rakastaa häntä ja elää nyt. Huominen on huomenna ja tulevaisuus jossain kaukana. Nyt tahdon vain elää, hengittää ja rakastaa, vaikken oikeasti tiedä edes ketä!

Voitte pitää minua hulluna, hölmönä tai naiivina romantikkona, eikä se haittaa, sillä sellainenhan minä olen.

Neutraalia.

Mä oon normaali. Hieman haikea, pessimistinen, surumielinen ja sininen. Niin, joo, sininen. Ei niin taideta sanoa Suomessa. Mutta jenkit sanoo niin. Ja se kuulostaa niin kauniilta. Ja sen takia mäkin nyt käytän sitä, vaikkein ehkä sais. Ja silti mä oon normaali. Se ei tee musta erityistä, erilaista tai erikoista. Ja missään ei ole mitään järkeä. Ei minussakaan. Ja se on normaalia. 

Mut osaan mä myös hymyillä ja nauraa, olla onnellinen. Eikä siihen ees tarvita paljoo. Vain ihmisiä. Tai edes yksi. Joku, joka tekee onnelliseksi. Mutta sitten se lähtee. Kukaan ei säily ikuisesti. Kaikki lähtee, jonka jälkeen on vain hiljaisuus. Hiljaisuus, joka muistuttaa siitä, miten kaunis haikeus on. Miten kauniisti kyyneleet kimaltavat lakanoiden yllä.

Sitten joskus kaikki on vaan tyhjää. Mä en tiedä mitä sanoa, mitä tehdä. En osaa hymyillä, nauraa enkä itkeä. Mä vain istun tietokoneen tyhjä ruutu mun edessä, kirjoitan sanan, ehkä toisenkin, ennen kuin pyyhin kaiken pois. Mä en halua nähdä ketään, mutta en halua olla yksin. Toisaalta, sillä ei edes ole väliä. Mikään ei tunnu tärkeältä, mutta mikään ei ole turhaa. Kaikki on harmaata. Neutraalia.