Tiedättekö, minusta piti tulla kirjailija.
Sellainen, joka istuu terassilla vanhassa nojatuolissa, savuke kädessään juoden viskiä vain vanha tietokone seuranaan. Lasipöydällä olisi viskipullo, lasi ja ympäriinsä lojuvia papereita. Hetkiä, luonnoksia, elämiä. Vanha kultainennoutaja makaisi tuolin vieressä nukkuen, kun sade rummuttelisi hiljaa terassin kattoa ja tuuli tulisi sisään avonaisista seinistä.
Eikä minun olisi tarvinnut olla kuuluisa. Ei kaiken olisi tarvinnut olla helppoa. Luomisen tuska on niin piinaavan kaunista. Se on niin kiehtovaa, niin vaarallista ja niin tappavaa, että sitä tahtoo vain lisää ja lisää. Se on kuin rakkaus. Se kiduttaa, orjuuttaa ja raiskaa, kuin routa kevään ensimmäiset kukat, mutta silti se on niin kaunis.
Heräisin aamupäivällä painajaiseen. Keittäisin pannullisen vahvaa kahvia ja joisin sitä mustana, selaten aamulehden, vaikka en sen asioista olisikaan kiinnostunut. Kävelisin pöytää ympäri kahvikupin kanssa. Joisin liikaa ja hakisin lähikaupasta iltamyöhällä tupakkaa, istuen jälleen aamuyölle asti miettien elämää, sinua, meitä, joita ei koskaan ollutkaan.
Minusta piti tulla kirjailija. Luulin niin jo pikkutyttönä. Mutta asiat eivät aina mene niinkuin pitäisi. Koskaan.