Mä istun öisin puisessa pihakeinussa ja katselen taivasta. Mä katselen pilvien riekaleita ja tähtiä. Samalla mä muistelen kaikkia niitä ihmisiä, joihin takerruin, joista en osannu päästää irti, ja joista päästin liian helposti. Mä muistelen niitä iltoja. Mä muistelen minua ja sinua. Mä muistelen myös sitä toista ja niitä ystäviä. Niitä, joista ois kannattanu pitää kii ja niitä, joihin ei ois koskaan pitäny tutustuu.
Mä mietin niitä ihmisiä, joille olen kertonut itsestäni paljon. Ehkä jopa liikaa. Enkä ole koskaan nähnyt heitä paitsi kuvissa. Mä olen kertonut niille elämäni tärkeimmästä miehestä, siitä, josta en osannut päästää irti ja siitä, ketä en osannut oikeasti rakastaa. Mä olen kertonut niille samoja asioita, kuin teille. En kaikkea, vain hieman pinnalta. Enkä mä aiokaan kertoa. En halua pilata tätä.
Mä en osaa puhua ihmisille mun tunteista. Mä en osaa luoda kauniita sanoja mun huulilta. Mutta mä osaan kirjoittaa niistä. Ehkä siksi mä rakastan niin paljon käsiä.
Mä mietin niitä ihmisiä, joille olen kertonut itsestäni paljon. Ehkä jopa liikaa. Enkä ole koskaan nähnyt heitä paitsi kuvissa. Mä olen kertonut niille elämäni tärkeimmästä miehestä, siitä, josta en osannut päästää irti ja siitä, ketä en osannut oikeasti rakastaa. Mä olen kertonut niille samoja asioita, kuin teille. En kaikkea, vain hieman pinnalta. Enkä mä aiokaan kertoa. En halua pilata tätä.
Mä en osaa puhua ihmisille mun tunteista. Mä en osaa luoda kauniita sanoja mun huulilta. Mutta mä osaan kirjoittaa niistä. Ehkä siksi mä rakastan niin paljon käsiä.