Pihakeinuajatuksia

Mä istun öisin puisessa pihakeinussa ja katselen taivasta. Mä katselen pilvien riekaleita ja tähtiä. Samalla mä muistelen kaikkia niitä ihmisiä, joihin takerruin, joista en osannu päästää irti, ja joista päästin liian helposti. Mä muistelen niitä iltoja. Mä muistelen minua ja sinua. Mä muistelen myös sitä toista ja niitä ystäviä. Niitä, joista ois kannattanu pitää kii ja niitä, joihin ei ois koskaan pitäny tutustuu.

Mä mietin niitä ihmisiä, joille olen kertonut itsestäni paljon. Ehkä jopa liikaa. Enkä ole koskaan nähnyt heitä paitsi kuvissa. Mä olen kertonut niille elämäni tärkeimmästä miehestä, siitä, josta en osannut päästää irti ja siitä, ketä en osannut oikeasti rakastaa. Mä olen kertonut niille samoja asioita, kuin teille. En kaikkea, vain hieman pinnalta. Enkä mä aiokaan kertoa. En halua pilata tätä.

Mä en osaa puhua ihmisille mun tunteista. Mä en osaa luoda kauniita sanoja mun huulilta. Mutta mä osaan kirjoittaa niistä. Ehkä siksi mä rakastan niin paljon käsiä. 

Tuntematon

Kuinka monta kertaa
täytyy uskaltaa
hypätä tuntemattomaan

      ennenkuin joku ottaa vastaan?

Öitä

Ajoin viime yönä niitä hiekkateitä, joita joskus ajettiin yhdessä. Katselin auringonlaskua ja sen jälkeen nousevaa sumua, kun ajoin niiden peltojen ohi. Pysähdyin sen kapean tien reunaan, jonne jäätiin aina juttelemaan mukavia. Tupakkataukoja.

Väistelin tiellä pomppivia pupuja, näin kaksi autoa ja kuuntelin vanhaa musiikkia. Muistatko kuinka me laulettii yhdessä humalassa niitä lauluja? Mulla on ikävä niitä aikoja, sitä epävireistä laulua. Ja nyt mä pyyhin silmäkulmasta kyyneleita. Meidän muistoja.

Käännyin sinne rantaan, jossa jouduttiin työntämään sun autoa. Se taisi haluta jo eläkkeelle, mutta ei me annettu sen haitata. Silloinkin me vaan naurettiin, vaikka kello oli jo neljä aamulla. Hiivittiin sun vanhempien luo nukkumaan. Hyviä aikoja.

Muisteletkohan sä koskaan minua? Muistatko niitä lauluja ja teitä? Muistatko niitä auringonlaskuja? Sä olit mun paras ystävä. Ehkä sä et edes kaipaa mua enää.

Verta ja kyyneleitä lavuaarissa

Seison vessassa. Syljen verta valkoiseen käsienpesualtaaseen. Huuhtelen hammasharjan hanan alla ja purskutan jääkylmällä vedellä. Kumarrun altaan päälle ja syljen veden kohti lavuaarissa olevaa tummaa aukkoa. Yritän vangita jäistä vettä käsiini ja huuhdella naamani sillä.

Nostan katseeni ylemmäs ja tuijotan itseäni peilistä. Tummanpunaiset hiukset, pieni arpi vasemmassa poskipäässä. Vihreät silmät ja hieman kesällä päivettynyt iho. Oikea korva vasempaan ylempänä ja lähes huomaamattoman vino nenä. Kyynel vasemmassa silmäkulmassa, valumassa poskea pitkin ja tipahtamassa leualta valkeaan altaaseen.

Milloin kaikki meni taas pieleen? Milloin musta tuli taas onneton? Takerrun lähes kuolleisiin muistoihin ja öisin hukun omaan itkuuni. Mä tahtoisin vain pois täältä. Jonnekin kauas, missä kukaan ei muistuttais mua susta ja hänestä. Ja niistä muista. Jonnekin, missä saisin hengittää ilman, että tunnen tukehtuvani. 

Kauniita

Oon aina pitänyt teenjuojia kauniina. Enkä nyt tarkoita nättiä naamaa tai hienoja vaatteita, vaan sisäistä kauneutta. Oon pitänyt niitä persoonallisina, herkkinä tulkitsijoina. En tiedä miksi. Ei kahvinjuojista tule samanlaista tunnetta. Vain teenjuojista.

Mikä ylipäätään määrittää kauniin ihmisen? Mun mielestä herkät ihmiset on kauniita. Mun mielestä kirjoilevat ja huutavat siat on kauniita. Mä en enää edes tiedä, mikä on kaunista. Mä olen ihan sekaisin. Rakastan kaikkia, mutta en rakasta ketään.

Mun mielestä tupakointi on kaunista. Siitä huolimatta mä yritän saada kaikki mun läheiset lopettamaan tupakoinnin. Salaa toivon, ettei niin kävisi, mutta sitten taas kaduttaa ja toivon toisin. Koska keuhkosyöpä ja ruskeat hampaat ei ole kaunista.

Mä inhoan teetä.

ps. käyttääkö joku teistä tumbrl -nimistä sivustoa? jos joku myöntää, paljastakaa itsenne. minäkin käytän nyt: http://forenoon-nightmare.tumblr.com/