torstaina, joulukuuta 31

Mikä mä olen

14 tuntia unta päivässä ei riitä
Mitä mä teen kahdeksan tuntia mun elämällä
Niin paljon nukkuvan on kuulemma pakko olla sairas
En ole koskaan ollut masentunut
En ole sairastanut anoreksiaa
Tai ainakaan en tiedä tehneeni niitä

Mä olen lihava
Mä olen ruma
Mä en osaa rakastaa
Eikä kukaan rakasta mua

Mä haluan vain syödä popcornia
Ja juoda kaljaa aamukuuteen
Nukkua kymmentävaille yhdeksään
Korvata päivällisen parilla oluella
Ja katsella taivaalle syttyviä tähtiä
Kuuta
Revontulia
Pimeyttä
Hiljaisuutta
Yksinäisyyttä
Mikä mua vaivaa

Olenko mä edes elossa?

Illalla voisin ehkä kirjoittaa tästä vuodesta ja onnesta
Nyt en jaksa
Taidan mennä takaisin nukkumaan.

tiistaina, joulukuuta 29

All I want from Christmas

Haluaisin rakastua. Haluaisin olla rakastunut ja tuntea perhosia vatsassa. Haluaisin hymyillä hölmösti ja ajatella jotakin ihmistä kuullessani kauniita lauluja rakkaudesta. Mutta se ei vain mene niin. Vaikka kuinka haluaisi, ei ehkä osaa rakastaa. Osasin joskus. Muistan sen vielä. Siitä taitaa olla nyt aika tarkalleen kaksi vuotta, kun viimeksi rakastin. Muistan sut seisomassa oven suulla. Painoin käteni sun rintaasi vasten ja muistan sen tunteen. Ne perhoset lentelemässä vatsassa. Sen poskipäitä kutittavan tarpeen hymyillä. En ole sen jälkeen tuntenut sitä. Sä varmaan veit sen mennessäsi sinä päivänä, kun et enää halannut mua.

Voisin sanoa konisti, että kaikki, mitä joululta haluan, olet sinä. Mutta ei se ole totta. Haluaisin vaikka mitä. Mutta jos pitäisi päättää yksi asia, kaikki, mitä joululta haluaisin, olet sinä. Tai hän. Miksi olettekaan niin samanlaisia. Miksi olette niin ihania ja ärsyttäviä. Laitatte viestiä aamuyöllä, kun ennen sitä olette olleet kuukausia kateissa. Ja mä hajoan. Mä olen onnellinen ja vihainen. Mun tekis mieli huutaa ja nauraa. Koska mä haluan sitä, mutta mä tiedän, että kohta te taas katoatte. Löydätte jotain parempaa. Ja kuukausien päästä laittatte viestiä. Tai näen teidät kadulla. Vilkutatte, enkä ehdi edes reagoida. Koska teitä ei kuuluisi olla. Olette poissa, mutta samalla mun luona. Repimässä samoja haavoja. Ja öisin katuvalot siivilöityvät sälekaihtimien raoista pimeyteen.

maanantaina, marraskuuta 30

Rakastaa kahdelta aamuyöllä

Ja joskus musta tuntuu, että mä kaipaan jotain, josta mulla ei ole hajuakaan. Se on vain sellainen tunne. Sellainen tunne, jossa kaikki on hyvin, mutta jotain puuttuu. Joskus mä mietin, mitä se voisi olla, mutta yleensä mä vain annan sen hiipua hiljaa pois ja palata hiipien takaisin. Toisinaan mä ajattelen, että se olet varmaan sinä. Kietoen kätesi ympärilleni, kuin silloin vuosia sitten siinä pienessä hotellihuoneessa, vieden mukanasi jälleen palan minusta päästäessäsi irti. Toisinaan uskon sen olevan joku, jota ei ole ollutkaan, tai joku, joka tulee olemaan, mutta ei vielä, ei täällä. Ja toisinaan mä ajattelen, että se on kuin toive jostain, jota ei tule koskaan olemaankaan. Toive jostain, jota en koskaan tule saamaan, mutta jota tulen varmaan aina kaipaamaan. Unohtamaan hetkeksi, mutta toisinaan muistamaan. Ja silloin se tekee minut surulliseksi. 

Ja kuinka vaikeaa onkaan rakastaa ihmistä kahdelta aamuyöllä, hänen ollessaan surullinen saatuaan kaiken, menettämättä mitään? Enkä mä usko, että sä pystyt siihen. Enkä mä halua, että sä yrität, koska mä en ole sen arvoinen. Hänellä oli aina tapana tuoda mulle vesilasi vessan lattialle. "Sano jos tarvitset  jotain." "Mene vain." Eikä hän tiennyt, mitä tehdä, enkä osannut kertoa. Ja mä olen onnellinen. Mä olen onnellinen ihminen, jolla on kaikki hyvin, mutta silti toisinaan mä en tunne mitään, tai jos tunnen, niin pelkkää tyhjyyttä. Enkä mä ole koskaan osannut selittää sitä itselleni tai muille. Enkä mä halua puhua siitä, koska se saa mut pelkäämään, että mä menetän kaiken eikä mikään ole kuten ennen.

Ja yleensä mä ajattelen, että mä teen näin, jotta mä en tekisi jonkun muun elämää hankalammaksi. Kuten sen toisen. Sen, joka piti mua kädestä, mutta mä halusin irti, ja vasta myöhemmin myönsin, että pelkäsin sun näkevän sen kaiken ja irroittavan itse. Mä kerroin, että tällaista se olisi ollut kanssani. Rakkautta ja onnettomuutta, ailahtelevia mielialoja ilman syytä. Arvaamattomuutta. Mutta mä olisin silti rakastanut sua. En ehkä oikein, en ehkä enemmän kuin kukaan koskaan, mutta niin kuin mä osasin. Ja mä olisin halunnut sun halaavan mua, mutta sä et tehnyt niin. Ja silloin mä tiesin, että me oltiin kuolleita yhdessä.

Ja yhä mä etsin ihmisjoukosta häntä, joka tietäisi sen sanomattakin, ja haluasisi silti yrittää ja pitää kiinni.

torstaina, lokakuuta 15

miksi mä olen tällainen
 aivan sekaisin
   sanoista
  hetkistä
   muistoista
  haaveista

  todellisuus hukattuna
    alkoholissa ja tupakassa
joista ei löydy onnea
mutta voinhan aina toivoa
i  h m e  tt  ä.

Muisto entisestä

Kirjoitin joskus niin paljon. Niin paljon, että sattui. Niin paljon, että olin onnellinen, surullinen ja vihainen samaan aikaan. Niin paljon, että maailma jalkojen alta mureni ja sai minut leijumaan sen kaiken yläpuolella. Nykyään en enää osaa sitä. En tiedä miksi. Kaikki tuntuu vain niin hankalalta. Tuntuu, kuin joku muu kirjoittaisi niitä sanoja. Sanoja onnesta ja kaipuusta. Sanoja ikävästä ja rakkaudesta. Enkä se ole minä. Käteni vain liikkuvart ja näytölle ilmestyy kirjaimia ja sanoja, joiden takana en olekaan minä. 

Ja sitten luen. Luen niitä tarinoita valkoiselta ruudulta, enkä muista kirjoittaneeni niin. Mitä minulle on tapahtumassa? Tuntuu, kuin haihtuisin ilmaan. Kuin minua ei olisi olemassa. Kuin olisin vain varjo tai muisto jostain entisestä. Kuten sinä. Mutta en halua olla kuten sinä. Inhoan sinua. Ja silti näen sinusta unia öisin. Unia, joissa olet aivan samanlainen kuin ennen. Se ärsyttävän hurmaava poika, joka tiesi elämästä aivan liikaa.

Mitä minulle tapahtuu? Entä jos en enää osaakaan kirjoittaa? Entä jos en osaa enää suudella sanoja paperille ja muuttaa elämää lauseiksi? En ole koskaan osannut elää toisin. Mitä minä sitten olen? Muista? Ajatus? Mielikuva? Haave? Painajeinen? Hetki, jolloin aurinko koskettaa taivaanrantaa? Sekö minusta tulee. Surullista kauneutta ja onnetonta unta. Entä jos en halua olla se? Haluan olla pulppuavaa naurua ja huutoja hämärässä. Haluan elää. Ja tunnen tukehtuvani. Tämä on niin väärin.

maanantaina, elokuuta 17

Nyt, ennen, kohta

Selasin vanhoja postauksia ja kommentteja. Yhdessä pyydettiin, etten koskaan lopettaisi kirjoittamista. Vastasin, että jos lopettaisin, varmaan kuolisin tai olisin kuollut. Onkohan nyt tullut se hetki? Mä olen täällä, mutta tuntuu, etten olisi elossa. Olen vain varjo, joka yhä kaipaa sitä pojankloppia, jolla oli ihanat hiukset ja paljon ongelmia: häntä, jota rakastan aina. Kaipaan myös sitä toista. Sitä, joka taisi pelätä maailmaa vähän liikaa. Ja rakkautta. Lisäksi kaipaan sitä kolmatta, jota rakastan aina, mutta en rakasta.

Kaikki oli joskus niin helppoa: tupakkaa ja alkoholia. Hieman rakkautta ja onnea. Nykyään kaikki on vaikeaa: kaipuuta ja hiljaisuutta. Katkeruutta ja tyhjiä katseitä. Myös kirjoittaminen oli joskus helppoa, nykyään se on vaikeaa. Miksi? Miksi mä en elä enää? Miksi mä jäin ja hiljaa kalpenin pois? Ja sitten, kun vihdoin tunnen ilman mun keuhkoissa ja ihmiset, se viedään. Joku ei halua sitä mulle, enkä mä halua viedä sitä muilta. Mä annan periksi.

Ehkä kaikki muuttuu kohta. Ja muuttuukin. Ehkä parempaan. Ehkä mä alan taas elää ja kirjoittaa. Kirjoittaa elämästä, tupakasta ja alkoholista. Rakkaudesta ja onnesta. Aamukahvista parvekkeella ja valvotuista öistä. Ehkä. Tai siitä kirjasta. Siitä, jonka sain viimein aloitettua. siitä tulee varmaan surkein kirja maapallon historiassa. Mutta ei se mitään. Olen onnellinen, jos saan sen joskus kirjoitettua. Muulla ei ole väliä. Tai on, mutta se kuulostaisi hienolta ja omistautuneelta, jos sanoisin ettei.

Haluaisin vain olla olemassa.
Myös ilman sinua, 
koska en voi sitä enää saada.

keskiviikkona, kesäkuuta 24

Alastomia

Vappu. 
Kolme puolituttua. 
Monia tuntemattomia. 
"Lähdetkö mukaan?" 
"Joo." 
Lunta ja rommia. 

Istun tumman Volvon etupenkillä. Olen nähnyt kuskin kerran aikaisemmin. Takana istuvat kolme poikaa laulavat kauniita suomalaisia klassikoita. Tunsin heidät joskus, mutta siitä on jo yli puoli vuosikymmentä. Jäinen tie kimaltaa ajovaloissa. Suljen mun silmät. 

Nuori nainen tanssii pienellä sohvapöydällä. Joku makaa sohvalla laskuhumalassa. Ilmassa leijuu tupakan savua. Tajuan, etten tunne ketään.

"Ette vitussa mene uimaan." Mutta me mennään kuitenkin. Laituri on  liukas ja jäinen. Vesi on mustaa. Joku huutaa perkelettä osuessaan kylmään veteen. Kellun pimeydessä, kunnes en tunne enää varpaitani. "Ala tulla!"

Saunassa on lämmin. Toisella ikkunalla palaa pari tuikkua, toisella on vanhanaikaiselta näyttävä lamppu. Nojaan puiseen kaiteeseen. Mietin, mitä mä teen, mutta samalla olen onnellinen. Mä elän yhden illan ja yön, jonka jälkeen en taas tunne ketään. Alastomat ihmiset ovat niin kauniita. Miehet ovat niin kauniita.

 Kulmikkaat leuat, solisluut ja ulospäin työntyvät lavat.
 Kaulan jänteet, leveät hartiat ja selän lihakset.


Juhannus.
Yksi ystävä.
Monia tuntemattomia.
"Kuka sä oot?"
"En tiedä."
Viiniä ja aurinkoa.

Istun puisella penkillä pöydän ääressä. Pidän kädessäni viittä pelikorttia. Naurua. Ihmiset ovat niin kauniita. He ovat punattuja huulia ja roikkuvia korvakoruja. Tummia farkkuja ja osittain avattuja kauluspaitoja. He ovat korkeita korkoja ja mustia takkeja, kravatteja tuolin selkänojilla.

Ihmiset ovat riisuttuja puvunhousuja saunan pukuhuoneessa. Varpaita viileässä järvivedessä. Pyyhkeeseen käärittyjä hetkiä ja itikan syöttejä juhannusyössä. He ovat levinneitä meikkejä ja vedenkestävää huulipunaa. Suudelmia saunan rappusilla.

"Kaduttaako?" "Ei ikinä." Hymyjä. Toisinaan tuntuu, että kuuluisin minne vain. Toisinaan taas en minnekään. 

Mustahiuksinen tyttö juoksee metsässä. Hän pakenee. Vaalea tyttö painautuu lähemmäs rakastaan sohvan nurkassa. Lattialla on tyhjiä viinipulloja. Haluaisin  sulkea ne, ettei onni pääsisi pakenemaan. 

Kuplivaa naurua ja punaista lasissa.
Onnen palasia piilotettuina kesäyöhön.
Yksi maailman tärkein ihminen.

Ja kaikesta huolimatta, en nähnyt häntä.

keskiviikkona, huhtikuuta 29

Viiniä

Mietin sua taas eilen. Muistelin, miten istuttiin mun tyhjän asunnon lattialla ja juotiin viiniä muovilaseista. Sä kyselit, miks ei voitu vaan juoda bisseä suoraan pullosta ja mä sanoin, ettei tuntunut siltä. Sä et ymmärtänyt. Se nauratti sua, mutta teit sen mun mieliks. Katsottiin ikkunasta synkän sinistä taivasta ja siniselle taivaalle ripustettuja valoja, tähtiä.

Me valvottiin auringon nousuun asti ja juteltiin kaikesta, millä ei ollut väliä. Naurretiin posket kipeiksi ja nukuttiin patjalla olohuoneen lattialla. Mä muistan sun kädet. Muistan jokaisen verisuonen ja arven. Jokaisen nirhauman ja haavan. Ja tuoksun. Seuraavana päivänä palautin kaksi tyhjää punaviinipulloa Alkoon.

maanantaina, huhtikuuta 20

Kuka sä olet enää?

Sanoin aina kaiken olevan hyvin niin pitkään, kun en näkisi sua missään, enkä kuulisi susta muuta kuin juoruja. Sitten joku päivä sä tuut vastaan kaupassa ja mä esitän etten nähnyt. Sä käännyt toiseen suuntaan ja lähdet pois. Sitten tulee päivä, kun mun on pakko sanoa sulle jotain. Mä en halua nähdä sitä päivää.

Kun luulee jonkun olevan osa itseään koko elämänsä ajan ja sitten muutamalla sanalla pystyy pyyhkimään kaikki tulevatkin sanat pois, ei sellaisen ihmisen kanssa osaa olla. Sitä ei halua nähdä. Haluaa unohtaa, että se on olemassa, kunnes se tulee Instagramin etsi-sivulla vastaan. Ja sittenkin vain kelaa sen kuvan ohi, koska ei halua tietää. Mitään.

Ihmiset on hankalia. Ne on hankala oppia tuntemaan, mutta kun niin sitten puolivahingossa käy, ne tarrautuu ihoon kuin takiaiset, eikä ne lähde kulumallakaan. Sitä vain toivoo, että ei olisi koskaan tuntenutkaan, vaikka elämän kuusi parasta vuotta voisi muuttua paljon huonommiksi sen takia. Mutta se ei tunnu yhtä pahalta, kuin kuollut katse, joka ei olevinaan edes huomaa kaupassa vastaan tulevia kasvoja.
jokainen meistä
     on jollekin velkaa
  koko elämänsä
    vaikka luulisi
 sen jotenkin välttävänsä.

maanantaina, maaliskuuta 30

askeleiden jälkeen tulee hiljaisuun, joka repii sielua ja korvista valuu verta maahan maailman pyöriessä jalkojen alla liian nopeasti, kun tähdet muuttuvat viivoiksi ja taivaalta sataa lunta, joka muuttuu verestä punaiseksi ja peittää kaiken alleen tehden kaikesta niin puhdasta ja valkoista, kuin enkelten unia hetken hekumassa, joka ei lopukaan koskaan ikuisuuden mahtuessa silmänräpäyksiin, jotka saavat aurinkotuulet puhaltamaan maailman pois radaltaan muuttaen kaiken ennalleen tekemättä mitään merkittävää, kuten jokainen ihminen joka päivä elää elämää, joka on ihme sinällään, vaikka he eivät ihmeisiin uskoisikaan, mutta sinähän uskot, koska jos et, ei meitä ehkä olisi koskaan ollutkaan. anteeksi.

maanantaina, maaliskuuta 2

Olitko siinä?

Joskus mä mietin,
oliko sua edes olemassa.

Sä tunnut vain haamulta,
haavekuvalta,
mielikuvistuskaverilta.

Ja silti mä kaipaan sua mun vierelle öisin. Ehkä mä vain halusin jonkun, joten mä kuvittelin sen kaiken ja yhdistin sen sit suhun. Sen kaiken rakkauden, yllätyksellisyyden. Sen yllytyshullun pojanklopin, joka tuoksui aina tupakalle ja kakstahti bensalle. Sen illan, ne sanat. Sen tunteen. Sen ajatuksen, jossa oli me. Mun oma pieni maailma, jonne ei päästetty muita. Eikä kerrottu siitä muille. Maailma, jossa sä saatat mua kotiin neljältä aamulla. Maailma, jossa me kuiskaillen kiivetään niitä kierreportaita mun huoneeseen pikkuhumalassa. Sellaista mä luulin sen aina olevan. Mutta ehkä se ei koskaan ollutkaan totta. Ehkä et koskaan ollutkaan totta. Ehkä mä vain olin liian yksin.

torstaina, helmikuuta 12

Viisi päivää elämää

8.2. Mä olen kadottanut mun kengät. Näin ne viimeksi ennen kuin vuosi vaihtui. Oltiin niissä juhlissa. Aika hupsua, oikeastaan. Ne kengät kai haluaa yhä juhlia. Mutta ulkona on aika kylmä ja mun tennareissa on reikä.

9.2. Tänään kaikki on tyhjää. Joidenkin mielestä se on surullista. Mä en sanoisi niin. Jollain tapaa se on kaunista. Rauhoittavaa. Ei liikaa ajatuksia, ei liikaa tunteita, ei liikaa mitään. Vain hiljaisuus ja tietokoneen hurina mun hämärässä huoneessa. Tekisi mieli nukkua. Nukkua iltaan asti ja valvoa koko yö. Mennä nukkumaan seitsämältä aamulla, kun maailma herää.

10.2. Eilen kaikki oli tyhjää. Tänään kaikki on sekavaa, joka on tavallaan mukavaa, mutta myös ahdistaa. Tekisi mieli kirjoittaa kaikki lauseet pienellä yhteen pötköön ilman pisteitä ja pilkkuja. Mutta maailma ei toimi niin. Tekisi mieli juosta ilman syytä kadulla, mutta kaikkialla on liian liukasta. Tekisi mieli ottaa aurinkoa pyöräkatoksen reunalla, mutta ei ole aikaa. Tyhmää, turhaa, harmillista. Elämää.

11.2. Tapaamisia ja tulevaisuutta. Hetkiä toppatakin suojassa. Kiirettä ja kauniita auringonlaskuja, repaleisia taivaita ja punaista.

12.2 Naurua ja iloa, ystäviä ja melua, humala, loppu, kiitos.


nää on taas niitä aikoja,
kun en osaa kirjoittaa
ja se harmittaa.

perjantaina, helmikuuta 6

Kolmelta aamulla

                                                                  Mitä sä teet jalkeille
                                                                            kolmelta aamulla
                                                                  sä kysyt, kuin se ois outoa,
                                                                  vaikka itse näytät samalta:
                                                                                    rikkinäiseltä raukalta
                                                                       ilman häivähdystä unesta
                                                                  ja sä voit viedä mut sun mukana
                                                                  vaikket tiedä rakkaudesta
                                                                  muuta kuin kliseisiä lauseita
                                                                             joita et osaa lausua
                                                                  ainakaan oikeissa paikoissa
                                                                                                    kolmelta aamulla

keskiviikkona, helmikuuta 4

Mitä mä teen

Mä olen kirjoittanut sanoja paperimytyille, lauseita blogin luonnoksiin. Ja siinä se. Musta tuntuu, kuin mä tukehtuisin itseeni ja kuolisin. Mä olen kirjoittanut itsestäni. Siitä, kuinka valvon liikaa ja nukun väärään aikaan. Kuinka en osaa olla huolissani mistään ja luen Helsingin Sanomia aamuyöllä ja katson outoja elokuvia  netistä. Mä olen kirjoittanut siitä, että olen maantie. Sellainen tavallinen hiekkatie. Tasaista vauhtia, loivia mutkia ja pieniä mäkiä. Sellaista se on. Ei valtatietä ja 120km tunnissa. Ei vuoristorata. Ei rantakatu täynnä erilaisia ihmisiä. Tavallinen maantie. Outoja aikoja.

Olen kirjoittanut hänestä, jonka ennen tunsin. Tunsin todella. Paremmin kuin itseni. Kenties paremmin, kuin hän tunsi itsensä. Paremmin kuin kukaan. Olen kirjoittanut hänestä, jota näin monta kertaa päivässä. Melkein  asuin kanssaan. Ja koska mä tiesin hänet niin hyvin, tiesin myös, että tähän tultaisiin vielä. Tää on se hetki, kun hän on jatkanut elämäänsä, ja mä olen vain varjo, jota hän välttelee kääntelemällä lamppua huoneessaan.


Mä olen yrittänyt piilottaa itseni maailmalta, jottein se voisi tukahduttaa mua. Olen estänyt ihmisiä näkemästä mua, jotta ne ei voi haavoittaa. Mutta maailma näkee. Onneksi ihmiset eivät. Ja mä tunnen tukehtuvani. Tukehtuvani maailmaan, joka on liian suuri, mutta jota en näe. Mutta mä kuulen sen. Mä kuulen sen huutoina mun korvissa, merten kuohuna ja äänekkäinä junalaitureina. Eikä se jätä mua rauhaan. Ikinä.

tiistaina, tammikuuta 20

ne rikkinäiset ja minä

Mua kiehtoo ne ihmiset, joilla on rikkinäiset sielut. Ne, joiden isät on juoppoja ja äidit vastuuttomia ja naiiveja. Mua kiehtoo ne, jotka on oppineet selviytymään ilman muita, ne jotka eivät puhu itsestään, vaikka heillä olisi monia tarinoita kerrottavana. Mua kiehtoo ne, jotka tuntevat, vaikkeivät siltä vaikuta. Ne, joista vain harvat näkevät rakkautta. Hän oli sellainen. Se ainoa. Siksi mä ikävöin häntä. Mä etsin elokuvista niitä samanlaisia. Niitä rikkinäisiä, joihin voisin ommella itseni kiinni. Ja muut ei ymmärrä. Muista ne on ilkeitä ja rumia rääväsuita. Itseään täynnä olevia paskiaisia. Mutta mä rakastan niitä. Haluan hengittää niiden ihoa ja arpia, rikkinäisiä sieluja ja muistoja, joita ei jaeta. Ne kiehtoo mua. Haluan suudella heidät ehjäksi ja riidellä itseni rikki, jotta voisin jälleen ommella sydämeni kiinni heihin. Haluan tuntea ne arpiset kädet ja sielut mun ympärillä. Siksi mä en osannut rakastaa sitä toista. Hän oli liian tavallinen, liian ehjä. Liian hyvin pidetty ja monin tavoin kaunis. Myös muiden mielestä.