tiistaina, tammikuuta 20

ne rikkinäiset ja minä

Mua kiehtoo ne ihmiset, joilla on rikkinäiset sielut. Ne, joiden isät on juoppoja ja äidit vastuuttomia ja naiiveja. Mua kiehtoo ne, jotka on oppineet selviytymään ilman muita, ne jotka eivät puhu itsestään, vaikka heillä olisi monia tarinoita kerrottavana. Mua kiehtoo ne, jotka tuntevat, vaikkeivät siltä vaikuta. Ne, joista vain harvat näkevät rakkautta. Hän oli sellainen. Se ainoa. Siksi mä ikävöin häntä. Mä etsin elokuvista niitä samanlaisia. Niitä rikkinäisiä, joihin voisin ommella itseni kiinni. Ja muut ei ymmärrä. Muista ne on ilkeitä ja rumia rääväsuita. Itseään täynnä olevia paskiaisia. Mutta mä rakastan niitä. Haluan hengittää niiden ihoa ja arpia, rikkinäisiä sieluja ja muistoja, joita ei jaeta. Ne kiehtoo mua. Haluan suudella heidät ehjäksi ja riidellä itseni rikki, jotta voisin jälleen ommella sydämeni kiinni heihin. Haluan tuntea ne arpiset kädet ja sielut mun ympärillä. Siksi mä en osannut rakastaa sitä toista. Hän oli liian tavallinen, liian ehjä. Liian hyvin pidetty ja monin tavoin kaunis. Myös muiden mielestä.