torstaina, helmikuuta 12

Viisi päivää elämää

8.2. Mä olen kadottanut mun kengät. Näin ne viimeksi ennen kuin vuosi vaihtui. Oltiin niissä juhlissa. Aika hupsua, oikeastaan. Ne kengät kai haluaa yhä juhlia. Mutta ulkona on aika kylmä ja mun tennareissa on reikä.

9.2. Tänään kaikki on tyhjää. Joidenkin mielestä se on surullista. Mä en sanoisi niin. Jollain tapaa se on kaunista. Rauhoittavaa. Ei liikaa ajatuksia, ei liikaa tunteita, ei liikaa mitään. Vain hiljaisuus ja tietokoneen hurina mun hämärässä huoneessa. Tekisi mieli nukkua. Nukkua iltaan asti ja valvoa koko yö. Mennä nukkumaan seitsämältä aamulla, kun maailma herää.

10.2. Eilen kaikki oli tyhjää. Tänään kaikki on sekavaa, joka on tavallaan mukavaa, mutta myös ahdistaa. Tekisi mieli kirjoittaa kaikki lauseet pienellä yhteen pötköön ilman pisteitä ja pilkkuja. Mutta maailma ei toimi niin. Tekisi mieli juosta ilman syytä kadulla, mutta kaikkialla on liian liukasta. Tekisi mieli ottaa aurinkoa pyöräkatoksen reunalla, mutta ei ole aikaa. Tyhmää, turhaa, harmillista. Elämää.

11.2. Tapaamisia ja tulevaisuutta. Hetkiä toppatakin suojassa. Kiirettä ja kauniita auringonlaskuja, repaleisia taivaita ja punaista.

12.2 Naurua ja iloa, ystäviä ja melua, humala, loppu, kiitos.


nää on taas niitä aikoja,
kun en osaa kirjoittaa
ja se harmittaa.

perjantaina, helmikuuta 6

Kolmelta aamulla

                                                                  Mitä sä teet jalkeille
                                                                            kolmelta aamulla
                                                                  sä kysyt, kuin se ois outoa,
                                                                  vaikka itse näytät samalta:
                                                                                    rikkinäiseltä raukalta
                                                                       ilman häivähdystä unesta
                                                                  ja sä voit viedä mut sun mukana
                                                                  vaikket tiedä rakkaudesta
                                                                  muuta kuin kliseisiä lauseita
                                                                             joita et osaa lausua
                                                                  ainakaan oikeissa paikoissa
                                                                                                    kolmelta aamulla

keskiviikkona, helmikuuta 4

Mitä mä teen

Mä olen kirjoittanut sanoja paperimytyille, lauseita blogin luonnoksiin. Ja siinä se. Musta tuntuu, kuin mä tukehtuisin itseeni ja kuolisin. Mä olen kirjoittanut itsestäni. Siitä, kuinka valvon liikaa ja nukun väärään aikaan. Kuinka en osaa olla huolissani mistään ja luen Helsingin Sanomia aamuyöllä ja katson outoja elokuvia  netistä. Mä olen kirjoittanut siitä, että olen maantie. Sellainen tavallinen hiekkatie. Tasaista vauhtia, loivia mutkia ja pieniä mäkiä. Sellaista se on. Ei valtatietä ja 120km tunnissa. Ei vuoristorata. Ei rantakatu täynnä erilaisia ihmisiä. Tavallinen maantie. Outoja aikoja.

Olen kirjoittanut hänestä, jonka ennen tunsin. Tunsin todella. Paremmin kuin itseni. Kenties paremmin, kuin hän tunsi itsensä. Paremmin kuin kukaan. Olen kirjoittanut hänestä, jota näin monta kertaa päivässä. Melkein  asuin kanssaan. Ja koska mä tiesin hänet niin hyvin, tiesin myös, että tähän tultaisiin vielä. Tää on se hetki, kun hän on jatkanut elämäänsä, ja mä olen vain varjo, jota hän välttelee kääntelemällä lamppua huoneessaan.


Mä olen yrittänyt piilottaa itseni maailmalta, jottein se voisi tukahduttaa mua. Olen estänyt ihmisiä näkemästä mua, jotta ne ei voi haavoittaa. Mutta maailma näkee. Onneksi ihmiset eivät. Ja mä tunnen tukehtuvani. Tukehtuvani maailmaan, joka on liian suuri, mutta jota en näe. Mutta mä kuulen sen. Mä kuulen sen huutoina mun korvissa, merten kuohuna ja äänekkäinä junalaitureina. Eikä se jätä mua rauhaan. Ikinä.