maanantaina, maaliskuuta 30

askeleiden jälkeen tulee hiljaisuun, joka repii sielua ja korvista valuu verta maahan maailman pyöriessä jalkojen alla liian nopeasti, kun tähdet muuttuvat viivoiksi ja taivaalta sataa lunta, joka muuttuu verestä punaiseksi ja peittää kaiken alleen tehden kaikesta niin puhdasta ja valkoista, kuin enkelten unia hetken hekumassa, joka ei lopukaan koskaan ikuisuuden mahtuessa silmänräpäyksiin, jotka saavat aurinkotuulet puhaltamaan maailman pois radaltaan muuttaen kaiken ennalleen tekemättä mitään merkittävää, kuten jokainen ihminen joka päivä elää elämää, joka on ihme sinällään, vaikka he eivät ihmeisiin uskoisikaan, mutta sinähän uskot, koska jos et, ei meitä ehkä olisi koskaan ollutkaan. anteeksi.

maanantaina, maaliskuuta 2

Olitko siinä?

Joskus mä mietin,
oliko sua edes olemassa.

Sä tunnut vain haamulta,
haavekuvalta,
mielikuvistuskaverilta.

Ja silti mä kaipaan sua mun vierelle öisin. Ehkä mä vain halusin jonkun, joten mä kuvittelin sen kaiken ja yhdistin sen sit suhun. Sen kaiken rakkauden, yllätyksellisyyden. Sen yllytyshullun pojanklopin, joka tuoksui aina tupakalle ja kakstahti bensalle. Sen illan, ne sanat. Sen tunteen. Sen ajatuksen, jossa oli me. Mun oma pieni maailma, jonne ei päästetty muita. Eikä kerrottu siitä muille. Maailma, jossa sä saatat mua kotiin neljältä aamulla. Maailma, jossa me kuiskaillen kiivetään niitä kierreportaita mun huoneeseen pikkuhumalassa. Sellaista mä luulin sen aina olevan. Mutta ehkä se ei koskaan ollutkaan totta. Ehkä et koskaan ollutkaan totta. Ehkä mä vain olin liian yksin.