miksi mä olen tällainen
 aivan sekaisin
   sanoista
  hetkistä
   muistoista
  haaveista

  todellisuus hukattuna
    alkoholissa ja tupakassa
joista ei löydy onnea
mutta voinhan aina toivoa
i  h m e  tt  ä.

Muisto entisestä

Kirjoitin joskus niin paljon. Niin paljon, että sattui. Niin paljon, että olin onnellinen, surullinen ja vihainen samaan aikaan. Niin paljon, että maailma jalkojen alta mureni ja sai minut leijumaan sen kaiken yläpuolella. Nykyään en enää osaa sitä. En tiedä miksi. Kaikki tuntuu vain niin hankalalta. Tuntuu, kuin joku muu kirjoittaisi niitä sanoja. Sanoja onnesta ja kaipuusta. Sanoja ikävästä ja rakkaudesta. Enkä se ole minä. Käteni vain liikkuvart ja näytölle ilmestyy kirjaimia ja sanoja, joiden takana en olekaan minä. 

Ja sitten luen. Luen niitä tarinoita valkoiselta ruudulta, enkä muista kirjoittaneeni niin. Mitä minulle on tapahtumassa? Tuntuu, kuin haihtuisin ilmaan. Kuin minua ei olisi olemassa. Kuin olisin vain varjo tai muisto jostain entisestä. Kuten sinä. Mutta en halua olla kuten sinä. Inhoan sinua. Ja silti näen sinusta unia öisin. Unia, joissa olet aivan samanlainen kuin ennen. Se ärsyttävän hurmaava poika, joka tiesi elämästä aivan liikaa.

Mitä minulle tapahtuu? Entä jos en enää osaakaan kirjoittaa? Entä jos en osaa enää suudella sanoja paperille ja muuttaa elämää lauseiksi? En ole koskaan osannut elää toisin. Mitä minä sitten olen? Muista? Ajatus? Mielikuva? Haave? Painajeinen? Hetki, jolloin aurinko koskettaa taivaanrantaa? Sekö minusta tulee. Surullista kauneutta ja onnetonta unta. Entä jos en halua olla se? Haluan olla pulppuavaa naurua ja huutoja hämärässä. Haluan elää. Ja tunnen tukehtuvani. Tämä on niin väärin.