maanantaina, marraskuuta 30

Rakastaa kahdelta aamuyöllä

Ja joskus musta tuntuu, että mä kaipaan jotain, josta mulla ei ole hajuakaan. Se on vain sellainen tunne. Sellainen tunne, jossa kaikki on hyvin, mutta jotain puuttuu. Joskus mä mietin, mitä se voisi olla, mutta yleensä mä vain annan sen hiipua hiljaa pois ja palata hiipien takaisin. Toisinaan mä ajattelen, että se olet varmaan sinä. Kietoen kätesi ympärilleni, kuin silloin vuosia sitten siinä pienessä hotellihuoneessa, vieden mukanasi jälleen palan minusta päästäessäsi irti. Toisinaan uskon sen olevan joku, jota ei ole ollutkaan, tai joku, joka tulee olemaan, mutta ei vielä, ei täällä. Ja toisinaan mä ajattelen, että se on kuin toive jostain, jota ei tule koskaan olemaankaan. Toive jostain, jota en koskaan tule saamaan, mutta jota tulen varmaan aina kaipaamaan. Unohtamaan hetkeksi, mutta toisinaan muistamaan. Ja silloin se tekee minut surulliseksi. 

Ja kuinka vaikeaa onkaan rakastaa ihmistä kahdelta aamuyöllä, hänen ollessaan surullinen saatuaan kaiken, menettämättä mitään? Enkä mä usko, että sä pystyt siihen. Enkä mä halua, että sä yrität, koska mä en ole sen arvoinen. Hänellä oli aina tapana tuoda mulle vesilasi vessan lattialle. "Sano jos tarvitset  jotain." "Mene vain." Eikä hän tiennyt, mitä tehdä, enkä osannut kertoa. Ja mä olen onnellinen. Mä olen onnellinen ihminen, jolla on kaikki hyvin, mutta silti toisinaan mä en tunne mitään, tai jos tunnen, niin pelkkää tyhjyyttä. Enkä mä ole koskaan osannut selittää sitä itselleni tai muille. Enkä mä halua puhua siitä, koska se saa mut pelkäämään, että mä menetän kaiken eikä mikään ole kuten ennen.

Ja yleensä mä ajattelen, että mä teen näin, jotta mä en tekisi jonkun muun elämää hankalammaksi. Kuten sen toisen. Sen, joka piti mua kädestä, mutta mä halusin irti, ja vasta myöhemmin myönsin, että pelkäsin sun näkevän sen kaiken ja irroittavan itse. Mä kerroin, että tällaista se olisi ollut kanssani. Rakkautta ja onnettomuutta, ailahtelevia mielialoja ilman syytä. Arvaamattomuutta. Mutta mä olisin silti rakastanut sua. En ehkä oikein, en ehkä enemmän kuin kukaan koskaan, mutta niin kuin mä osasin. Ja mä olisin halunnut sun halaavan mua, mutta sä et tehnyt niin. Ja silloin mä tiesin, että me oltiin kuolleita yhdessä.

Ja yhä mä etsin ihmisjoukosta häntä, joka tietäisi sen sanomattakin, ja haluasisi silti yrittää ja pitää kiinni.