maanantaina, joulukuuta 12

1/3

Niin pitkä aika siitä on. 1/3 vuotta, 4 kuukautta. Niin pitkä aika siitä on, kun teit minusta onnellisen. Tai onhan onnesta jo pidempään. Mutta silloin kerroit olevasi minun. Silloin kerroit rakkaudesta. Onnelliseksi teit minut jo kuukausia ennen sitä. Siitä on jo yli 1/2 vuotta. Kummallista, kuinka aika rientää. Ja yhä odotan vain jatkuvasti näkeväni kasvosi uudelleen. Silloin en vielä tiennyt, miten pystyit olemaan rakastamatta itseäsi. En vieläkään käsitä sitä, vaikka olet muuttunut paljon paremmaksi siinä. Pelkäsin silloin, ettet osaisi rakastaa ketään sen vuoksi, mutta nyt tiedän, ettei niin ole.

Tänään ensimmäistä kertaa tunsin rauhallista onnea, kun sanoit minua kauniiksi. Ennen se on ollut kiusallista ja outoa. Yleensä olenkin vastannut siihen vain pyörivillä silmillä ja sarkastisilla loukkauksilla. Etkä ole silti lopettanut. Eilen riideltiin ensimmäistä kertaa. Tai ollaanhan me jotain kinasteltu. Ihan kunnolla. Nukkumaan mennessä ei sanottu toisillemme sanaakaan, mutta puoliunessa alettiin sopia. Kiitos. Sovittiin joskus, ettei mennä koskaan riidoissa nukkumaan. 

maanantaina, lokakuuta 24

Sinä teit meidät

En ole oikeastaan koskaan ollut hyvä rakastamaan. Mutta ikävöimään kyllä. Ja voi kuinka ikävöinkään sinua joka hetki ja joka päivä, kun et ole luonani. Mutta kerrankin taidan osata myös rakastaa. Ja kukaan ei koskaan ole ollut näin paljon. Ja kukaan ei koskaan ole tehnyt minusta näin haavoittuvaista. Pelkkä ajatus elämästä ilman sinua saa hengityksen salpaantumaan. En ole koskaan osannut itkeä kenenkään takia, mutta pelkkä miete siitä, että jossain muualla jonkun muun kanssa voisit olla onnellisempi, saa minut kyyneliin. Ja sinä pyydät, etten itkisi, koska et voisi olla onnellisempi.

Entä jos tulisinkin jo edellisenä päivänä?
Tule vain. Koska vaan.

En ole koskaan ajatellut, että elämä, rakkaus ja onni olisivat minua varten. Olen ajatellut, että kaipuu ja haikeus sopivat minulle paremmin kaikessa kauneudessaan. Mutta sinä. Sinä olet saanut minut rakastamaan. Olet saanut minut elämään. Lähtemään spontaanisti tien päälle ja sukeltamaan kylmään veteen ajattelematta laisinkaan. Olet saanut minut nauramaan ja hymyilemään täynnä lapsenomaista onnea sunnuntaiaamuna liian kapeassa sängyssä suuren viltin alla. Sinä olet tehnyt minusta niin paljon enemmän. Sinä olet tehnyt minusta meidät.

tiistaina, lokakuuta 11

Liian kylmä maailma

Kaksi peittoa. Pehmeä viltti jalkoihin sotkeutuneena. Tyynyssä sinun tuoksua. Siitä on vasta pari päivää ja mä kaipaan sua jo liikaa. Sänky tuntuu liian isolta ja öisin mun luona on niin kylmä. Suihkun jälkeen pyyhin peiliä ja voin melkein nähdä sut siinä mun vierellä. Odotan koko ajan, että kävelisit kulman takaa se hölmö virne sun kasvoilla. Toisinaan herään aamulla, käännän kylkeä, ja lähes halaan sua, kunnes juuri sillä hetkellä tajuan, että sä olet siellä kaukana. Jotkut kohdat täällä tuoksuu yhä sulle.

Ja mä tiedän jo nyt, kuinka päiviä on liikaa ja tunnit tuntuvat venyvän seuraavien viikkojen aikana, ja kuinka mä vain odotan seuraavaa yötä, jonka saan viettää sun vierellä. Ja joinain aamuina täällä on jo pakkasta ja mä haluaisin vain katsoa sun kanssa kuuraisia lehtiä mun yksiön ikkunasta. Mutta joudun tyytymään jakamaan sen hetken sulle kuvana, jonka sä näet herätessäsi. Jos et ole jo hereillä. Siellä jossain.

keskiviikkona, syyskuuta 28

Kerron teille onnesta ja rakkaudesta

Mitäköhän mä kertoisin teille. Voisin kertoa suudelmista, halauksista. Viileistä syysöistä rautatieasemalla käsi kädessä. Voisin kertoa siitä, kuinka paljon paremmin saan unta hänen kanssaan. Siitä, kuinka hän nauraa hölmöille elokuville ja radiomainoksille. Siitä kuinka hän toisinaan sanoo jotain hölmöä, enkä mä vastaa, ja mä tiedän hänen olevan kiitollinen siitä. Tai siitä kuinka hän on kerran sanonut jotain ilkeää, jota hän pyysi heti anteeksi. Mä voisin kertoa siitä, kuinka kaksi vartaloa kietoutuu yhdeksi. Siitä, miltä toisen paljas iho tuntuu. Voisin kertoa siitä, miten peittoja on lähes aina liikaa ja miltä hänen sydämenlyöntinsä kuulostavat. Voisin kertoa siitä, miten en ole koskaan ollut näin onnellinen.

Voisin kertoa siitä, kuinka tuntuu hölmöltä pyytää laittamaan viestiä kun on kotona. Mutta hölmö on parempi kuin se, kun en tiedä, onko hän kunnossa. Tuntuu hölmöltä kysyä kuulumisia, vaikka suunnilleen ne tiedän jo. Tuntuu hölmöltä kertoa huolista, jotka eivät ole hänen, mutta tehdä niin, koska tiedän hänen välittävän ja auttavan. Ja voisin kertoa siitä, kuinka surulliselta tuntuu edes ajatella elämää kenenkään muun kanssa.

Mä olen kertonut teille monista ihmisistä. Monista illoista, iloista, suruista. Mä olen kertonut pettymyksistä ja suudelmista, jotka jäivät puuttumaan. Tällä hetkellä jokainen heistä tuntuu niin turhalta ja pieneltä. Ensimmäistä kertaa vuosiin mä en kaipaa ketään, kun mä olen hänen luonaan. Ja kun mä kaipaan, mä kaipaan häntä. Ja mä olen onnellinen. En surullisen kaihoisa tai tyhjä tai turta. En hämmentynyt tai tietämätön. Mä olen rakastunut. Ja mä olen onnellinen. Mä olen rakastunut ihmiseen, en turvaan, läheisyyteen tai tuskaan.

maanantaina, syyskuuta 5

Rakkauslauluja

Humalaisia lauseita ulkoterassilla syysillassa. Mä rakastan sua. Hermostuneita kasvoja oven suussa. Tuu jo! Liian monta kilometria ja kaksi puhelinta meidän välissä. Sua kaivataan. Ihan sama. Mene jo. En halua. Hiljaisuus. Mä oon onnellinen. Sä oot humalassa. Oon sanonu tän selvänäkin. Ja niinhän sä oot. Mutta mä en silti ymmärrä miten sä voit sanoa, ettet sais ketään parempaa, koska oon kaikkea mitä voisit koskaan toivoa. Ja mua naurattaa ja itkettää ja mulla on sua ikävä ja sä puhut vähän sekavia alkoholin ansiosta. Mutta se ei haittaa, koska mä haluan vain kuulla sun äänen tiistai-iltana, kuin se ois normaalia ja arkista. Mene jo, ollaan puhuttu yli kaksi tuntia. Soitan taas huomenna. Kiitos. 

Tiedättekö ne päivät, kun ei jaksaisi ketään tai mitään? Kaikki ovat ärsyttäviä, minä, hän, he, ne. Tänään oli sellainen päivä. Voi kuinka mä kaipasinkaan sua tänään. Koska näinä päivinä sä olet ainoa ihminen, joka ei ärsytä mua. Sä olet ainoa ihminen, joka saa mut nauramaan ja unohtamaan sen, kuinka ärsyttävä itse olen tänään. Vasta sun kanssa mä olen oppinut, mitä ikävä on. Ja kun mä oon sun kanssa, mä en kadu yhtäkään sanaa, tekoa tai valintaa, joita oon tehny elämäni aikana, koska ne on tuonut mut tähän. Tähän hetkeen ja elämään, jossa olet myös sinä.

Ja sä sanoit mulle, että mä olen niitä ihmisiä, joista kirjoitetaan vanhana rakkauslauluja.

keskiviikkona, elokuuta 17

Sinä olet siinä

Mun on yhä hankala ymmärtää, että sä olet siinä. Sä ja sun kauniit silmät, sä ja sun hymy, sä ja sun silmäkulmien rypyt, kun sä naurat. Sä ja sun mauttomat jutut kahdelta aamuyöstä, sä ja sun pahanmakuiset kaljat. Ja sitten sä oletkin siellä ja mä täällä ja mä en ole tainnut koskaan ikävöidä näin  paljoa. Mä en ole koskaan tainnut laskea tunteja. En oikeasti. Ja nyt mä teen sitä. Ja sitten sä taas olet siinä ja päivät tuntuvat minuuteilta. 

Vielä kesän alussa mä puhuin rakkaudesta, kuin se olisi jotain utopista, mitä on vain elokuvissa. Ja nyt mä seison aamuyöllä mun keittiön matolla halaamassa sua, kun sä yrität tiskata. Halaan lujempaa, kun näet yöllä painajaista ja tunnen ikävää jo ennen lähtöä. Jouluna mä kirjoitin halusta rakastua ja rakastaa. Ja nyt mä tunnen sen. Sen lämmön, ne perhoset, sen hymyn, jota en pysty peittämään. Nyt mä ajattelen sua kuunnellessani kauniita lauluja rakkaudesta.

Istuttiin pari viikkoa sitten neljältä aamulla bussipysäkillä. Sulla taisi olla vähän liikaa alkoholia veressä ja liian hankala elämä silloin. Mä halasin sua. Suukotin sun otsaa ja olkapäitä. Kerroin, miten kaikki oli hyvin. Ja niin olikin. Mä olin niin onnellinen siinä sun vierellä. Seuraavana aamuna syötiin pakastekakkua suoraan rasista ja katsottiin elokuvaa, jonka nimeä en edes muista.

Ja vähitellen kaikki alkaa olla totta. Sä olet siinä. Sä olet siinä mulle. Ja musta alkaa vähitellen tuntua, ettet sä ole menossa mihinkään. Ja kerrankin. Tämän yhden kerran, mäkään en ole lähdössä pois. 

maanantaina, heinäkuuta 25

Toiveikkaana

Tuntuu oudolta rakastaa lähes pelotta, toiveikkaana. Tuntea perhosia vatsan pohjassa ja hymyjä, jotka ilmestyvät kasvoille, vaikka yrität niitä peitellä. Olla ahdistumatta ajatuksesta yhteisestä tulevaisuudesta. Lukea aamulla puhelimen ruudulta huomenta ja illalla nukkumaan mennessä toivottaa kauniita unia. Herätä keskellä yötä, kuten niin monta kertaa aiemmin, mutta kääntää kylkeä ja halata vieressä nukkuvaa poikaa. Katsoa elokuvaa ja nukahtaa toisen kainaloon. Tuntea olevansa kotona. Pysähtyä keskelle ravintolaa katsomaan, kuinka kaunis toinen oikein onkaan. Ja tuntea sanoinkuvaamatonta onnea. 

Tuntuu oudolta kirjoittaa rakkaudesta ja onnesta. Kiitos.

lauantaina, huhtikuuta 23

Unessa vuosia sitten

Rebloggaan rakkautta tumblrista, kuuntelen vanhaa musiikkia autossa, parkkipaikalla yksin sateessa. Muistelen miltä sun hengitys ja iho tuntui, miltä sun hiuksesi tuoksui. Mietin sun kasvojen linjoja. Paidan läpi tuntuvia lapaluita ja hiljaa hengityksen tahtiin kohoavaa rintakehää. Joskus yksinäisyys on liikaa ja elämä on outoa. 

Toisinaan tuntuu, ettei tunne enää mitään tai tuntee liikaa. Hajoaa pieniksi palasiksi ja ahdistuu ihmisistä, ja toisinaan taas luulee olevansa ainoa ihminen koko maailmassa. Ei haluaisi mennä yksin nukkumaan ja herätä aamulla. Haluaisi piiloutua peiton alle ja kuvitella ettei maailmaa olisi olemassa. Olla vain hiljaa. Palata takaisin uniin joissa kaikki on niin onnellista ja surullista samaan aikaan. Vetää nuorta poikaa lähemmäs itseä peiton alla ja tuntea toisen tuoksu. Joskus elämä oli niin onnellista. Onnellista ja surullista samaan aikaan. Ja nykyään herätessä on lähinnä surullista.

Hassua, kuinka sen unohtaa vuosien myötä. Sen, miltä tuntuu olla rakastunut. Oikeasti rakastunut. Olen aina ollut huono siinä. Viime kerrasta on jo yli kolme vuotta. Mutten taida koskaan unohtaa sitä tunnetta vatsan pohjassa. Kun seisoit huoneen ovella ja pyysin sua lähtemään. Lupasin nähdä illalla. Ja sä hymyilit. Jo vain, sä hymyilit, ja mä olin onnellinen. Sitä kesti kesän loppuun asti. Syksyllä mä taisin itkeä enemmän kuin taivas kaikkina niinä sadepäivinä.

maanantaina, maaliskuuta 21

Krapula 1am

Buranaa ja nirvanaa,
Menneisyyteen huudetaan
Nukkuvaa maailmaa
Kahdestaan katsotaan.
Riidellään ja suudellaan.

Pyydän, muista tämä ilta.

tiistaina, helmikuuta 16

Ilman teitä

Näin sut eilen. Siitä on taas kulunut hetki. Nä katsoi sua ja sun vakavia kasvoja. Kahvikuppi vasemmassa kädessä, tupakka toisessa. Ja yht' äkkiä, mä en enää halunnut sua. Ja mä olin onnellinen. En surullinen, kaihoinen tai tyhjä. Onnellinen. Kaikki on hyvin. Vähitellen mä en ole kaivannut enää ketään teistä. Ja se tekee musta onnellisemman kuin pitkästä aikaa. Vihdoin voin olla minä ilman teitä. Kiitos.

Mä olen pitkään halunnut kirjoittaa kirjan. Ehkä nyt olisi vihdoin aika aloittaa.