lauantaina, huhtikuuta 23

Unessa vuosia sitten

Rebloggaan rakkautta tumblrista, kuuntelen vanhaa musiikkia autossa, parkkipaikalla yksin sateessa. Muistelen miltä sun hengitys ja iho tuntui, miltä sun hiuksesi tuoksui. Mietin sun kasvojen linjoja. Paidan läpi tuntuvia lapaluita ja hiljaa hengityksen tahtiin kohoavaa rintakehää. Joskus yksinäisyys on liikaa ja elämä on outoa. 

Toisinaan tuntuu, ettei tunne enää mitään tai tuntee liikaa. Hajoaa pieniksi palasiksi ja ahdistuu ihmisistä, ja toisinaan taas luulee olevansa ainoa ihminen koko maailmassa. Ei haluaisi mennä yksin nukkumaan ja herätä aamulla. Haluaisi piiloutua peiton alle ja kuvitella ettei maailmaa olisi olemassa. Olla vain hiljaa. Palata takaisin uniin joissa kaikki on niin onnellista ja surullista samaan aikaan. Vetää nuorta poikaa lähemmäs itseä peiton alla ja tuntea toisen tuoksu. Joskus elämä oli niin onnellista. Onnellista ja surullista samaan aikaan. Ja nykyään herätessä on lähinnä surullista.

Hassua, kuinka sen unohtaa vuosien myötä. Sen, miltä tuntuu olla rakastunut. Oikeasti rakastunut. Olen aina ollut huono siinä. Viime kerrasta on jo yli kolme vuotta. Mutten taida koskaan unohtaa sitä tunnetta vatsan pohjassa. Kun seisoit huoneen ovella ja pyysin sua lähtemään. Lupasin nähdä illalla. Ja sä hymyilit. Jo vain, sä hymyilit, ja mä olin onnellinen. Sitä kesti kesän loppuun asti. Syksyllä mä taisin itkeä enemmän kuin taivas kaikkina niinä sadepäivinä.