Kaukana

Hymyjä tietokoneen ruudulla. Olet niin lähellä, mutta niin kaukana. Loputon onni tuntuu olevan aivan nurkan takana, jossain satojen kilometrien päässä. En oikein osaa nukkua ilman sinua. Nytkin kellossa on aivan liian paljon (tai ehkä liian vähän) tunteja. Aamuöihin on vain niin helppo hukkua.

Puhumme rakkaudesta ja tulevaisuudesta. Haaveilemme kuin voisimme itse päättää kaikesta, kunnes jompi kumpi muistaa miten vähän voimmekaan vaikuttaa. Voimme vain antaa kaikkemme ja muistaa rakastaa. Vaikka välillä päivien kuluessa tuntuisi, ettei toista olisi olemassakaan. Kunnes kuulee puhelimen välittämän naurun kevääseen kääntyvän aamupäivän lämmössä. 

Kuinka osaisinkaan koskaan olla onnellinen ilman sinua? 

Sinun tuoksusi

Hassua, kuinka ilman sua öisin on kylmä. Sinun kanssa ei koskaan ole niin, vaikka nukkuisimme aivan toisella laidalla sänkyä. Mutta ilman sinua kylmä tulee ikkunan saranoista sisään ja kätkeytyy peiton poimuihin ja olkapäiden ihoon aiheuttaen pieniä kylmänväristyksiä. Hassua, kuinka pystyn yhä haistamaan tuoksusi, vaikka et ole enää siinä, ja kuinka jotkut kohdat tässä pienessä asunnossa ovat kuin olisit seisonut siinä vasta hetki sitten. Hassua, kuinka ihminen voi tuntea ikävää ja onnea samaan aikaan.

Jokainen päivä ilman sinua tuntuu yhtä pitkältä ja tuskaiselta, mutta kaiken sen arvoiselta. Sinun arvoiselta. Niiden yhteisten päivien ja tulevaisuuden arvoiselta. Makaan sängyllä, jonka lakanat tuoksuvat sinulta, ja mietin, mahdatko jo nukkua vai pyöriä valveilla. Olen aina ollut huono nukkumaan. Paitsi sinun kanssa. Kanssasi olen valvonut tahtomattani vain satunnaisia aamuyön tunteja. Joskus näinä öinä tulen viereesi makaamaan, aivan kiinni, iho vasten ihoa. Ja sinä otat minut hellään syleilyyn. Halaat minua unissasi, ja viimeistään silloin voin nukahtaa. Kiitos kaikesta. Kiitos sinun tuoksustasi.

Mustavalkoista ja harmaata onnea

Kerrostalon ikkunasta. Mies korjaa harmaata autoa jossain tuolla alhaalla vaalean omakotitalon pihassa. Talo on aivan liian lähellä tietä. Ja kaupunkia. Ja kerrostaloja, joiden ikkunasta voi nähdä enemmän kuin uskoisi.

Keittiön mustavalkoinen kello laskee minuutteja siihen, että näen sinut taas. Jokainen naksahdus on lähempänä sinua. Lähempänä onnea.

Kadunvarren koivut huojuvat tuulessa edestakaisin vaihtelevalla nopeudella taipuen ja kaartuen. Mutta ne eivät kaadu. Ne ovat kasvaneet tuossa jo vuosia ja taipuneet monissa tuulissa kaatumatta. Aivan kuten mekin.

Mikäköhän on onnen virallinen määritelmä? Jos minulta kysyttäisiin, se olisi sinä.