Viiniä

Mietin sua taas eilen. Muistelin, miten istuttiin mun tyhjän asunnon lattialla ja juotiin viiniä muovilaseista. Sä kyselit, miks ei voitu vaan juoda bisseä suoraan pullosta ja mä sanoin, ettei tuntunut siltä. Sä et ymmärtänyt. Se nauratti sua, mutta teit sen mun mieliks. Katsottiin ikkunasta synkän sinistä taivasta ja siniselle taivaalle ripustettuja valoja, tähtiä.

Me valvottiin auringon nousuun asti ja juteltiin kaikesta, millä ei ollut väliä. Naurretiin posket kipeiksi ja nukuttiin patjalla olohuoneen lattialla. Mä muistan sun kädet. Muistan jokaisen verisuonen ja arven. Jokaisen nirhauman ja haavan. Ja tuoksun. Seuraavana päivänä palautin kaksi tyhjää punaviinipulloa Alkoon.

Kuka sä olet enää?

Sanoin aina kaiken olevan hyvin niin pitkään, kun en näkisi sua missään, enkä kuulisi susta muuta kuin juoruja. Sitten joku päivä sä tuut vastaan kaupassa ja mä esitän etten nähnyt. Sä käännyt toiseen suuntaan ja lähdet pois. Sitten tulee päivä, kun mun on pakko sanoa sulle jotain. Mä en halua nähdä sitä päivää.

Kun luulee jonkun olevan osa itseään koko elämänsä ajan ja sitten muutamalla sanalla pystyy pyyhkimään kaikki tulevatkin sanat pois, ei sellaisen ihmisen kanssa osaa olla. Sitä ei halua nähdä. Haluaa unohtaa, että se on olemassa, kunnes se tulee Instagramin etsi-sivulla vastaan. Ja sittenkin vain kelaa sen kuvan ohi, koska ei halua tietää. Mitään.

Ihmiset on hankalia. Ne on hankala oppia tuntemaan, mutta kun niin sitten puolivahingossa käy, ne tarrautuu ihoon kuin takiaiset, eikä ne lähde kulumallakaan. Sitä vain toivoo, että ei olisi koskaan tuntenutkaan, vaikka elämän kuusi parasta vuotta voisi muuttua paljon huonommiksi sen takia. Mutta se ei tunnu yhtä pahalta, kuin kuollut katse, joka ei olevinaan edes huomaa kaupassa vastaan tulevia kasvoja.

jokainen meistä
     on jollekin velkaa
  koko elämänsä
    vaikka luulisi
 sen jotenkin välttävänsä.