Mun on yhä hankala ymmärtää, että sä olet siinä. Sä ja sun kauniit silmät, sä ja sun hymy, sä ja sun silmäkulmien rypyt, kun sä naurat. Sä ja sun mauttomat jutut kahdelta aamuyöstä, sä ja sun pahanmakuiset kaljat. Ja sitten sä oletkin siellä ja mä täällä ja mä en ole tainnut koskaan ikävöidä näin paljoa. Mä en ole koskaan tainnut laskea tunteja. En oikeasti. Ja nyt mä teen sitä. Ja sitten sä taas olet siinä ja päivät tuntuvat minuuteilta.
Vielä kesän alussa mä puhuin rakkaudesta, kuin se olisi jotain utopista, mitä on vain elokuvissa. Ja nyt mä seison aamuyöllä mun keittiön matolla halaamassa sua, kun sä yrität tiskata. Halaan lujempaa, kun näet yöllä painajaista ja tunnen ikävää jo ennen lähtöä. Jouluna mä kirjoitin halusta rakastua ja rakastaa. Ja nyt mä tunnen sen. Sen lämmön, ne perhoset, sen hymyn, jota en pysty peittämään. Nyt mä ajattelen sua kuunnellessani kauniita lauluja rakkaudesta.
Istuttiin pari viikkoa sitten neljältä aamulla bussipysäkillä. Sulla taisi olla vähän liikaa alkoholia veressä ja liian hankala elämä silloin. Mä halasin sua. Suukotin sun otsaa ja olkapäitä. Kerroin, miten kaikki oli hyvin. Ja niin olikin. Mä olin niin onnellinen siinä sun vierellä. Seuraavana aamuna syötiin pakastekakkua suoraan rasista ja katsottiin elokuvaa, jonka nimeä en edes muista.
Ja vähitellen kaikki alkaa olla totta. Sä olet siinä. Sä olet siinä mulle. Ja musta alkaa vähitellen tuntua, ettet sä ole menossa mihinkään. Ja kerrankin. Tämän yhden kerran, mäkään en ole lähdössä pois.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti